Lähiöstä lähiöön: suunnistuksia

(kirjoitettu huhtikuulla 2009)

Muutimme vajaa kolme viikkoa sitten kaupungin sisällä lähiöstä lähiöön, yhdestä vuokrakasarmista toiseen. Lähiöitä yhdistää se, että kummassakin on vain yksi kauppa, parturi-kampaamo, ei pankkiautomaattia. Lähiö A:ssa ei ollut ravintolapalveluja; lähiö B:ssä on klassinen pizza-kebaberia ja pubi.
Lähiö B:stä jaksaa hyvällä säällä pyöräillä keskustaan; lähiö A oli oikeastaan kaukio, autollisten ihmisten keidas ja autottomien epäkäytännöllinen päättäri. Bonuksena A:n kupeessa oli pieni luonnonsuojelualue pitkospuineen. Lähiö A oli tasaisella maalla ja levisi laajalle huitsin nevadaan; lähiö B on kukkulalla ja kompaktin kokoinen. Lähiö A:ssa asui enemmän tuulipukuisia koirankävelyttäjiä ja sauvakävelijöitä; lähiö B:ssä asuu enemmän amerikanrautojen tuunaajia, hippejä, joilla on kleinbussit ja maahanmuuttajaperheitä, joilla ei tunnu olevan aikaa lenkkeillä.
Olen asunut lähiö B:ssä niin lyhyen aikaa, etten uskalla sanoa paljoa siitä, mitä nyt koen ja tunnen. Helpotus on päällimmäisenä, en ehkä koe itseäni niin oudoksi täällä kuin siellä. Jotenkin on helpompi hengittää, helpompi katsoa vastaantulevia ihmisiä silmiin.
Talo on äärimmäisen rauhallinen, käytävät siistit, naapurit tuntuvat viihtyvän parvekkeillaan ja pihalla. Läheinen kuusikko pauhaa voimallisemmin kuin ihmiset. En ole vielä nähnyt tai kuullut mitään, mistä pitäisi olla huolissaan.


Näin koin myös ensimmäiset kaksi vuotta lähiö A:ssa. Asuimme siellä vajaat kolme vuotta. Äskettäin lähdimme muutamaksi kuuksi ulkomaille. Sieltä palattuamme kaikki tuntui yhtäkkiä räjähtävän käsiin. Viimeiset kolme kuukautta olivat niin rankkaa aikaa, että tein päätöksen muutosta parissa viikossa.
Lähiö A:ssa olin aluksi helpottunut siitä, ettei siellä tarvinnut väkipakolla tutustua keneenkään. Maailmani oli jotenkin valmis, koin tapaavani tarpeeksi ihmisiä töissä ja omissa harrastuksissani. Taloyhtiön yhteinen toiminta oli minimaalista. En pistänyt rikkaa ristiin toiminnan lisäämiseksi. Ongelmamme eivät edes liittyneet lähimpään naapurustoon. Ne piileskelivät jossain, jonka tarkkaa osoitetta en tuntenut.
Lähiö ei tarjonnut loogista kokoontumispaikkaa lapsille eikä aikuisille, ellei ollut kirkollisesti suuntautunut. Seurakuntatalolla tuntui enimmäkseen toimivan työttömien soppakeittiö ja äiti-lapsi-piiri. Ei ollut mitään syytä mennä mukaan mihinkään. Koko elämäni oli muualla, niin oli tyttärenikin, joka kävi koulua keskustassa. Kävimme lähiössä vain syömässä ja nukkumassa.
Monotoninen arkemme sujui jokseenkin vaivattomasti, kunnes lähikoulua käyvä poikani pääsi ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä kirjaimellisesti piireihin.


Näinä päivinä lasten vapaa liikkuvuus lähiössä, joka ei tarjoa tarpeeksi ohjattua toimintaa ja jossa harva tuntee toisten lasten vanhempia nimiltä, voi olla riskialtista, jopa hengenvaarallista. Tuntuu pahalta todeta, ettei ihmisiin, ei aikuisiin eikä lapsiin, voi kaikkialla luottaa.
Havainto tuskin tulee yllätyksenä kenellekään muulle kuin kaltaiselleni sosialistiselle haaveilijalle. Kohdatessani kymmenvuotiaiden jengin, joka sai elämämme sekaisin muutamassa viikossa, aloin vahvasti epäillä yltiöhumanistista maailmankuvaani. Huomasin, että olin kasvattanut lapseni luottamaan sokeasti kaikkiin kanssaihmisiin, kirjaimellisesti opettanut, että kaikkien kanssa saa ja pitää leikkiä. Uskoin siihen, että erilaisiin ihmisiin tutustuminen on lapsen sosiaaliselle kehitykselle välttämätöntä.
En koskaan halunnut väittää, että joku lapsi olisi jollekulle toiselle "huonoa seuraa" tai että olisi olemassa joku niin kammottava sosiaalinen leimamerkki kuin "huonosta perheestä". En käyttäisi näitä sanoja vieläkään.
Kun lapseni teki työtä käskettyä ja sai parissa viikossa upouuden kaveripiirin, en enää tunnistanut kasvatuksellista sanomaani.

Olen äiti, yhteiskuntatieteilijä ja satunnainen matkailija. Koulutukseni ja matkojeni johdosta olen oppinut suhtautumaan suomalaiseen lähiömaisemaan lempeästi. Niin moni asia suomalaisissa lähiöissä on suunniteltu ihmistä varten, niin moni sosiaalinen lenkki toimii. Kodit ovat lämmitettyjä, ikkunat ehjiä, suuri osa asukkaista asuu materiaalisessa yltäkylläisyydessä.
En ahdistu ilmiöistä, joista monet ahdistuvat: juopoista, narkomaaneista, kerjäläisistä keskellämme. En ahdistu kuullessani koululuokasta, jossa vähemmistö puhuu suomea äidinkielenään. En ahdistu, jos kuulen, ettei jollakulla ole varaa lähettää lapsiaan harrastuksiin tai että maanantaisin kouluissa syödään tupla-annoksia heikosti ravitun viikonlopun jälkeen. Kaiken tämän olen kohdannut silmästä silmään. Nämä ovat myös asioita, joille yhteiskuntatieteilijä löytää helpon selityksen. Luokka-asemalla ja ympäristöllä pääsee usein helposti pitkälle, kun etsii asioille nimeä. Kulkiessamme leimallisesti "rajuilla" alueilla odotushorisonttimme on erilainen kuin paikoissa, jotka näyttävät ulospäin kunniallisilta ja siisteiltä.
Silloin ahdistun, kun kohtaan ilmiöitä, joille en osaa antaa nimeä. Tai kun paikassa, joka päällisin puolin näyttää rauhanomaiselta, kytee pinnan alla vihamielisyys ja aggressio.
Ahdistuin lasten päiväkotiaikana siitä, etten saanut muiden vanhempien puhelinnumeroita kutsuakseni lapsia synttäreille intimiteettisyihin vedoten. Olen ahdistunut vanhempainilloissa, joissa opettaja ei uskalla mainita ketään lasta nimeltä, vaan puhuu ympäripyöreitä kiusaantuneille vanhemmille, jotka kyräilevät toisiaan. Olen ahdistunut vanhempainvarteissa, jotka noudattavat yksilöllisen asiakaspalautteen kaavaa ja keskittyvät oppimistuloksiin, kun ainoa asia, jonka olisin halunnut tietää, on luokan yleinen ilmapiiri - kuinka lapset tulevat toimeen keskenään.
Lähiö A:n sosiaalinen ongelma ei ollut koulun vika. Monissa muissa paikoissa, joissa on vireämpää paikallistoimintaa, perheet tuntevat toisiaan hyvin lasten aloittaessa koulun. Vika oli ihmisissä, vanhemmissa ja lapsissa, jotka eivät panostaneet siihen, että asuinalueesta voisi tulla edes hatara yhteisö.

On paljon pihapiirejä, joissa ei ole päivällä paikalla yhtään luotettavaa aikuista. Talvisin vanhemmat palaavat töistä vasta pimeän tultua. Väliin mahtuu monta valoisaa tuntia mahtavaa vapautta. Osa lapsista osaa käyttää vapautensa itseään hyödyttäviin asioihin. Kaikki lapset eivät osaa. Se, kuinka suhtaudumme näihin lapsiin, on mielestäni merkittävä yhteiskuntapoliittinen kysymys. Leimaammeko heidät pikkukriminaaleiksi vai ohjaammeko heidät jonnekin, jossa heidän peräänsä katsotaan?
Viime kuukausina olen joutunut vaihtamaan rooliani suvaitsevaisesta hippivanhemmasta ärhäkäksi bulldogiksi. Bulldogin rooli saa verenpaineeni kohoamaan, ihon kihelmöimään ja välilevyn paukkumaan strategisissa paikoissa. En ole koskaan kokenut niin intensiivistä stressiä kuin viimeisten kuukausien aikana lähiö A:ssa.
Yhtäkkiä pojalleni alkoi tapahtua asioita, jotka eivät kuuluneet siihen umpioituneeseen maailmaan, jonka olin yrittänyt luoda. Hän muuttui aggressiiviseksi ja unohti hymyilemisen taidon. Metsissä ja minulle tuntemattomien ihmisten kodeissa tapahtui pikku katastrofeja, jotka olisivat voineet johtaa jonkun vakavaan loukkaantumiseen tai metsäpaloon.
Ainoan kaupan ympärillä oli aina hohdokkaampaa kuin kotona. Hän alkoi jättää puhelintaan kotiin, jotten saisi tietää, kenen kanssa ja missä hän luuhaa. Jos hänellä oli puhelin mukana ja vastasi soittoihini, pystyin äänestä tunnistamaan, missä seurassa hän liikkui. Seurapiirinsä keskellä hän enimmäkseen löi luurin korvilleni siinä pelossa, että tulisin hakemaan häntä kotiin. Häntä kiusattiin ja kiristettiin päivittäin, ja samalla tämä maailma veti häntä puoleensa. Näin tulevaisuuden tuossa poikaporukassa synkkänä. Se tuntui tulevaisuudelta, jonka sisältöön en pystyisi enää vanhempana vaikuttamaan lainkaan. Siihen tuntui kuuluvan olennaisesti aseet, väkivaltapelit, extreme-duudsonit ja yksioikoinen käsitys mieheydestä. Taiteita ei saanut harrastaa. Ainoa sallittu väri oli musta (hätätilanteessa taitettuna harmaalla).
Tuli liian monta iltaa, jolloin jouduin etsimään häntä iltamyöhään pimeässä poliisin numero laukaisinvalmiina kännykässäni. Lähiö A:ssa oli talvi-iltaisin aivan liian pimeää. En koskaan tiennyt, mistä etsiä tai kenelle muulle soittaa kuin poliisille. Kiusaajien kasvot opin tunnistamaan vasta siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa lähiöstä pois.


En halua peräänkuuluttaa visiota "koko kylästä, joka kasvattaa", koska en ole itsekään kasvanut sellaisessa idyllissä. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan naapurustoa, joka todella välittää ja katsoo pyyteettömästi kaikkien lasten perään. Silti kaipaan toisenlaista maailmaa, sellaista, jossa kymmenvuotiaat saisivat vielä olla lapsia, jossa heidän ei vielä tarvitsisi muuttua testosteronia pursuaviksi mini-duudsoneiksi, äijiksi tai nenäkkäiksi pissiksiksi.
Alan pikkuhiljaa hahmottaa, missä raja kulkee vapauden ja välinpitämättömyyden välillä.
Lähiö B:ssä aion toimia toisin. Minulla ei ole vanhempana enää varaa olla tutustumatta muihin vanhempiin. Teen sen vaikka väkisin, tahdittomasti heidän puheilleen tuppautuen. Vaikka maailmani on edelleen melko valmis sosiaalisesti, en voi sulkea silmiäni naapurustolta sillä tekosyyllä, etten jaksa tutustua uusiin ihmisiin.
Luottamus muihin alkaa yksinkertaisista kädenpuristuksista ja nimien opettelusta. Kun vanhemmat kohtaavat toisensa yksilöinä, ei pelkästään Nicon äitinä tai Jennan isänä, heitä saattaa helpompaa lähestyä silloinkin, kun on jotain hankalaa lapsiin liittyvää asiaa.