Radanvarren riivatut

8-vuotias Farah Amal Abdi paiskattiin ulos E-junasta Espoon keskuksen asemalla toissapäivänä 12.5.2009, matkalla koulusta kotiin. Joku auttoi tyttöä asemalaiturilla, onneksi reppu oli suojana niin, että vammoilta vältyttiin. Paiskaajaa ja solvaajaa etsitään vielä, HS raportoi.

Isä ja tyttö menivät yhdessä tekemään rikosilmoituksen asiasta ja perhettä haastateltiin tämän aamun Hesarissa. Miettivät, pitäisikö muuttaa lähemmäs koulua, ettei lasten tarvitse enää kulkea julkisissa koulumatkoillaan. Myös kollegani Anna Rastas kommentoi ansiokkaasti tapausta väitöskirjansa haastatteluihin vedoten. Lasten kokema rasismi on yleisempää kuin luullaan. Suurimmasta osasta tapauksista emme koskaan lue lehdistä. Kaikki lapset eivät välttämättä edes kerro vanhemmilleen päivän aikana sattuneista tönäisyistä tai solvauksista. Abdin perhe antoi rohkeasti kasvot myös muille lapsille, jotka ovat joutuneet rasistisen väkivallan kohteeksi.

Kirjoitan tämän muistiin itselleni, etten unohtaisi. Olen kirjoittamassa fiktiota, joka paikantuu juuri pääkaupunkiseudun radanvarsille. Lähijunat ovat levottomampia liikennevälineitä kuin bussit, niissä joutuu kohtaamaan enemmän toisia. Muistan entisestä elämästäni tapauksia, kun afrikkalaisille perheille huudeltiin julkisissa, mutten ole koskaan kuullut tai nähnyt aiemmin, että aggressio kohdistuisi yksin matkustavaan, puolustuskyvyttömään lapseen. Tämä ylittää ymmärrykseni ja saa aikaan syvän häpeän tunteen. Jotain vastaavaa olisi voinut tapahtua myös täällä provinssissa, kyse ei nyt ole paikasta. Mutta tästä maasta ja kansasta haluaisin sanoa taas valitut. Onko täällä joku riivaus päällä?

Enkeleitä on sekä islamissa että kristinuskossa. Sen verran uskovainen olen, että uskon lasten tarvitsevan koulutielleen jokainen oman enkelin. Tuntuu vain, että enkeleitä enemmän tarvitsemme toisiamme, tai että ensimmäinen enkeli onkin kanssamatkustaja, ihminen, jolle on annettu silmät, korvat, sydän ja hyvät hoksottimet puuttua välittömästi lapseen kohdistuvaan pahaan.