Tähän blogiin kerään kirjoituksia lukemisesta, kirjoittamisesta ja opiskelusta eri elämän vaiheissa. Kymmenvuotias poikani kutsuu minua kouluhulluksi, koska viime aikoina emme ole puhuneet paljon muusta kuin koulusta. Monien sattumusten summana päädyin hakemaan hänelle paikkaa kesken lukuvuotta steinerkoulusta. Hän on paraikaa harjoittelemassa uuden koulun käytäntöjä, lopullinen päätös tehdään parin viikon päästä.
Tunnen steinerpedagogiikkaa jonkun verran, koska lasten ollessa pieniä opiskelin höyrypäisenä kaikkea steinerkouluihin, antroposofiaan ja sen sisarliikkeen teosofiaan liittyvää. Uskoin sen suuriin linjoihin täysillä ja taidan uskoa edelleen. Lapset ovat olleet steinerpäiväkodeissa Tanskassa ja Suomessa. Muistan edelleen lämmöllä odenselaisen luomuviljelijän juureskärryt tarhan edessä perjantai-iltapäivisin - tarkoitus oli ostaa viikonlopun ruoat suoraan tuottajalta ilman välikäsiä ja pakollista visiittiä automarkettiin. Hyvä ajatus, vaikka marketissa käytiinkin.
Näkisin, että suomalainen peruskoulu käy murrosvaihetta ja kriittisten perheiden määrä tulee kasvamaan - me emme kaikki mahdu peruskoulun tarjoamiin malleihin oppimisesta ja siitä, mikä olisi ihmiselle hyväksi. Olen seurannut kiinnostuksella Fenix-koulun ja kotikoulujen rantautumista Suomeen, tunnen myös perheitä, jotka ovat valinneet kristillisen vaihtoehdon. Meille ainoa mahdollinen vaihtoehto on steinerkoulu, joka ei tunnusta yhtä uskoa, mutta tarjoaa kuitenkin turvalliset, jopa perinteiset puitteet oppimiselle. Tämä vuonna vietetään ensimmäisen Waldorf-koulun 90-vuotisjuhlaa. Siis pedagogiikka ja Suomi ovat jokseenkin samanikäiset.
Olen tehnyt töitä aikuisten maahanmuuttajien parissa, joista kaikki eivät ole päässeet lapsina ja nuorina lainkaan kouluun. Heidän mahdollisuutensa tukea omien lastensa koulunkäyntiä ovat ymmärrettävästi heikot, kodin ja koulun vuorovaikutus saattaa jäädä minimaaliseksi. Suuri osa alakoululaisista tarvitsee nykyjärjestelmässä päivittäistä vanhemman tukea läksyissä; ei riitä, että kysyy perinteiseen tyyliin, onko läksyt tehty. Oppikirjojen sirpaleisuus vaatii, että vanhempi istuu vieressä (joskus tuntitolkulla) ja tarkistaa, onko lapsi ymmärtänyt tehtävänannon oikein. Nyky-Suomen arkitodellisuudessa ei voida olettaa, että kaikki vanhemmat osaavat lukea tehtäviä lapsiaan paremmin. Vain murto-osa kouluista -isojen lähiöiden monikulttuuriset koulut - ovat valmiita joustamaan ja keksimään uusia käytäntöjä korvaamaan vanhemman ohjaavan läsnäolon.
Tunnen myös monikielisiä ja -kulttuurisia maahanmuuttajaperheitä, joissa sekä aikuiset ja lapset puhuvat, lukevat ja kirjoittavat sujuvasti neljää-viittä kieltä. Omat lapseni ovat asuneet osan elämästään ulkomailla ja siksi menettäneet osan niistä äidinkieleen liittyvistä virikkeistä, joita Suomessa koko ikänsä lapset ovat saaneet. Kaltaistemme perheiden lapset oppivat eri lailla, heidän kokemuksensa maailmasta on erilainen kuin paikallaan pysyneiden. Opettajilla ei ymmärrettävistä syistä riitä resursseja kaikkien perheiden kielitilanteen kartoittamiseen, mutta peruskoulun opetussuunnitelmissa on jotain vialla, jos oletetaan, että kaikkien kuuluisi kehittyä lukijoina ja kirjoittajina samaan tasaiseen tahtiin.
Meillä on kaikilla, sekä aikuisilla että lapsilla, oikeus lukea ja kirjoittaa niin hitaasti kuin meille on luontevaa tai sopivaa. Steinerkoulussa lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että lapsella on pään lisäksi kädet - kaikki oppiminen ei perustu teksteihin, on muitakin ulottuvuuksia, aisteja, elämyksiä, tapoja tehdä maailmaa merkitykselliseksi.
Tässä blogissa mietin monikielisyyttä, - kulttuurisuutta, erilaista oppimista, elinikäistä oppimista ja lukemisen ja kirjoittamisen tutkimista antropologisesta "outouttavasta" näkökulmasta. Shivanin keittiö jatkaa hörhölinjallaan kommentoimalla viimeaikaisia kulttuurituotteita, täällä kirjoitan enemmän asioista, joiden ympärillä työskentelen päivisin.
