Sammalta, jäkälää, huopatonttuja

Sitähän se steinervanhemmuus on, ikuista hattu ojossa kulkemista. Neljäsluokkalainen lähtee, jos rahat saadaan kokoon, leirikouluun Norjaan 7.luokalla. Rahankeruu on jo täydessä käynnissä. Uusia ideoita kaivataan jatkuvasti.

Ilahduin viime viikolla askartelutalkoista, jossa väsäsimme jouluisia tonttukoreja aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Luonnon materiaalien: sammalten, jäkälien, erilaisten oksien, varpujen, käpyjen, kivien ja simpukoiden kanssa oli hauska puuhastella. Tontut olivat sivuroolissa, oikeastaan hienoimmat asetelmat olivat tontuttomia. Homma oli ihmeellisen kiireetöntä ja pakotonta, en ahdistunut lainkaan. Jatkoin hommia kotona omiin tarpeisiin ja tällä viikolla on tarkoitus kokoontua uudestaan luokan hyväksi.

Mieluummin näitä kuin wc-paperin ja pesuaineiden myyntiä haluttomille sukulaisille ja työkavereille. Kaupallista menestystä emme voi taata, mutta ehkä luonnosta vieraantuneet ydinkeskustalaiset saavat kicksejä luomistamme zenbuddhalaisista tunnelmista.

Hortonomia on oman kaltaistaan runoutta. Kenties onnistunut joulutonttukori tuo iloa suuremmalle ryhmälle ihmisiä kuin angstinen goottityttöverbaliikka. (Huom. Kuvia tulossa)

Alma materissa kuohuu taas

Liityin viime viikolla huumorimielessä Facebook-ryhmään "Vihreät vassaripaskat", joka perustettiin kommentoimaan jyväskyläläistä opiskelijapolitiikkaa, erityisesti sen oikeaa siipeä. Tuhatkunnan opiskelijapoliitikko Hennariikka Andersson oli ilmaissut kypsän aikuismaisesti mieltään ryhmänsä epäreilusta vaalitappiosta ylioppilaskunnan vaaleissa, ja sai aikaan kokonaisen "vassaripaskojen" kansanliikkeen. Rapatessa roiskuu. Eikä tuo ollut vielä kovin rankka statement. Jos esim. katsoo, mitä jo feidautunut kokoomuspoliitikko Viivi Avellan on möläyttänyt julkisuudessa, Hennariikka on vielä salonkikelpoinen suuvärkkinsä kanssa.

Alma materin eduksi mainittakoon, että sen nykyinen opiskelijakanta vaikuttaa entisaikoja valveutuneemmalta. Kampuksella kävellessä aistii punavihreän aktivismin pesäkkeitä ehkä tiheämmin kuin vaikka Tampereella. Osittain elämyksellisyys tosin johtuu siitä, että Jyväskylässä on erillinen kampus, jonne ei ulkopuolisilla ole niin usein asiaa. Opiskelija-aktivistin tunnistaa sellaisena jo kaukaa. Iso humanistinen tiedekunta tuo kampukselle oman charminsa. Humanisteissa on enemmän rastapäitä ja kehitysmaa-aktivisteja kuin esim. yhteiskuntatieteilijöissä, jotka pian löytävät teoreettisen kyynisyyden ja mustat vaatteet aseeksi turhaa aktivismia vastaan. Nykyaikana erityisesti humanistin on vaikea olla porvari, jos isi ei maksa. Hennariikan isi maksaa, mutta tyttö ei taida olla humanisti.

Ysikytluvulla alma materissa, kuten varmasti muissakin maan yliopistoissa, oli erityisen epä(puolue)poliittista, ja politiikkaa puhuttiin, jos puhuttiin, lähinnä Kauppakadun approa suoritettaessa. Muistan jotkut bileet, joissa jouduin sanaharkkaan kokoomuspoliitikon kanssa, joka kutsui minua (varsin ystävällismielisesti) meloniksi. Jälkikäteen olin jopa mielissäni kutsumanimestä, siinä ei ollut mitään loukkaavaa särmää. Me olimme ympäripyöreitä nössöjä. Ainoat kunnon riidat sai opiskelijabileissä feminismistä, eikä silloinkaan kukaan ottanut vakavasti tyyppiä, jolla oli pitkä hame, tukka ja maatuskahuivi.

Lempinimi on jäänyt elämään omaa elämäänsä mielessäni ja myös joissain kirjoituksissani. Jos joku muu jaksaisi paloitella, söisin mielelläni vesimelonia aamiaiseksi päivittäisenä muistutuksena siitä, mitä tarttis tehdä sen sijaan, että kirjoittaisi blogiin tekemättä jättämisistään.

Kulttuurisesta lukutaidosta

Viikonlopun aikana luin apinanraivolla Tuomas Kyrön hengästyttävän hauskan romaanin 700 grammaa (WSOY, 2009). Kirjoitin kirjasta jopa pitkän arvion, jota en vielä julkaise blogissa, kun yritän kaupata lehtiin.

Kyrö muistelee kirjassaan iki-ihanaa The Cosby Show'ta, joka oli romaanin perheelle viikon ainoa rauhallinen yhteishetki. Olin jo melkein unohtanut koko ohjelman, jota kuitenkin katsottiin 80-luvulla uskollisesti, ehkä sen tarjoaman ehjän perheen mallin vuoksi. Muistan, että opin Cosbyista termin orgaaninen ruoka, joka muuttui sitten myöhemmin arkiseksi luomuksi. Cosbyjen katsominen oli kulttuurista kääntämistä, johon osallistui koko perhe. Kotisohvalla suomalaisten eväiden kanssa sekin muuttui suomalaiseksi kulttuuritapahtumaksi. 80-luvulla ei ollut saatavilla luomuchipsejä.

Tuomas Kyrön proosassa vahvinta on arjen huumori ja tavallisten ihmisten kohtalot. Pettyisin, jos Kyrö tekisi jaritervot ja alkaisi kirjoittaa poliittista satiiria mahtimiehistä. Toistaiseksi hänen strategiansa on ollut jotain paljon ovelampaa ja haasteellisempaa.

Koska kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan ja olen asunut suurimman osan elämästäni Suomessa, minun ei ole vaikea lukea hänen tiivistä intertekstuaalista ilotulitustaan. Mietin, kuinka suomea hyvin taitavat maahanmuuttajat lukisivat juuri tätä kirjaa. Kyrön kulttuuriset viittaukset ovat niin tarkkoja ja niitä on niin paljon, että kirjan kääntäminen toimivalla tavalla muille kielille olisi äärimmäisen vaativaa. Kuinka esim. käännetään termi roiskeläppäpizza?

Tällaiseen johtopäätökseen tulin arviossani: "Käyttäisin Tuomas Kyrön 700 grammaa maahanmuuttajien suomen kielen viitostason kurssilla oppimateriaalina, esimerkkinä lähihistorian ja populaarikulttuurin laajasta oppimäärästä. Sillä se muualta tullut, joka nauraa tämän romaanin anekdooteille, on taatusti saavuttanut kotoutumisessaan päätepysäkin. Suuremman kulttuurisen lukutaidon vaatiminen olisi perfektionistiseltakin koulutuskoneistolta kohtuutonta."

Jatko-opintoihin ohjaamisesta

Kouluhullulla oli tänään kaksi päällekkäistä vanhempainiltaa. Osallistuin vanhemman lapsen yhteisvalintainfoon, siitäkin syystä, että koen laiminlyöneeni yläasteen vanhempainiltoja ja tämä siirtymävaihe on elämässä tärkeä.

Asumme kaupungissa, jolla on niin paljon valintoja tarjottavana, että niihin saattaa hukkua. Kaikkien koulujen on tuotteistettava itsensä, nyt ammattipuoli tekee sen näyttävämmin kuin lukiot. Aikuisena koen suurempaa sympatiaa ammattikouluja kohtaan kuin mitä tunsin nuorena. Meillä on kotimatkan varrella esim. koko kaupungin tuntema "lehmäkoulu", Ahlmanin koulu, jossa voi maatalousalan lisäksi opiskella myös puutarhuriksi ja ravintolakokiksi. Heidän tapansa markkinoida koulutuksia ulkomaailmalle on kaikkea muuta kuin perinteistä amiskalinjaa - luulen, että Ahlmaniin valikoituu yksilöllisesti ajattelevia, tulevaisuudessa hyvin työllistyviä nuoria osaajia. Menikö kepulaiseksi ylistykseksi? Sorry, ei ollut tarkoitus.

Lapseni tulee suurimmalla todennäköisyydellä hakemaan lukioon, joten meillä ei mietitä vakavasti ammattipuolen mahdollisuuksia. Lukioista jäi infon perusteella sekava, pirstaloitunut ja siirtotehokas mielikuva. On hyvin ahdistavaa ajatella, että pitäisi alkaa preppaamaan lasta 15-vuotiaana yliopiston pääsykokeita varten, tai ainakin harjoittaa demokraattista diktatuuria kurssivalintojen suhteen jo ensimmäisestä päivästä lähtien.

Päässäni soi lapsuusajan virsi Jumalan kämmenellä: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Entäs ne nuoret, jotka jäävät kesällä odottamaan mahdollisia jämäpaikkoja oppilaitoksista, joihin kukaan muu ei halunnut? Onko siirtotehokkaassa yhteiskunnassa synti pitää välivuosi tai -vuosia, jos ei pääse siihen kouluun, jonne itse tietoisesti haluaa? Onko olemassa nuoria, jotka tahtovat jo tuossa vaiheessa oravanpyörästä ulos?