Yksi kesän teemoista on herkkä, tyttäreni rippikoulu, jota olen saanut käydä sivusta jo tammikuusta asti. Rippikoulua on käyty perusteellisesti ja tunnollisesti. En muista vastaava perehtymistä omilta ajoiltani. Tuntuu, että kirkko on petrannut pedagogisesti, valinnut nuorisoystävällisen tien. Hevimessu on hyvä juttu, ei ehkä kaikille, mutta ainakin osalle porukkaa.
Leiri on jo suoritettu, jäljellä enää konfirmaatio. Leiristä jäi hyvä fiilis, kuulemani perusteella siellä keskusteltiin niin intensiivisesti, että aika loppui joka päivä kesken. Kysymys homoista ja lesboista oli askarruttanut nuoria erityisesti. Tuntui, että riparilla oli perehdytty myös nykykirkon kriisikohtiin, niihin asioihin, jotka saavat monet harkitsemaan kirkosta eroamista. Jäi sellainen olo, että leirillä oli saanut puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Kävimme pikaisesti visiitillä Päiväkummussa sunnuntaina. Samalla tutustuimme paikkaan, jossa Suomen Lähetysseura on kouluttanut ja lomittanut lähettiläitään jo vuosikymmeniä. Nuoret yöpyivät Afrikka-talossa. Tyttäreni majoittui Etiopia-soluun. Tuli olo, että jos riparia pitää käydä, niin sitten tuollaisessa paikassa, jossa kirkon toiminta esittäytyy ylirajaisena. Tähän tilaan mahtuu myös postkoloniaali kritiikki. Siitäkin näkökulmasta voi tehdä jotain.
Suoritin omani vuonna 1987 Jyväskylän maaseurakunnassa, Koivuniemen leirikeskuksessa. Näytän maailmaan kyllästyneeltä yrmyltä rippikuvassa, sen on siis täytynyt olla ahdistava päivä. Itse leiristä en muista paljoa, mutta jonkun jäljen sen on pitänyt jättää. Jäinhän leirin jälkeen pariksi vuodeksi kirkon piiriin. Kiinnostukseni teetupiin ja God's Gas-nimisiin paikkoihin kytee vielä. Yhteys ei ole koskaan katkennut, mutta tarve olla aktiivisesti seurakuntalainen on himmentynyt. Henkisyyteni on muualla, missä tahansa ihmisten välisessä tilassa. Rakastan metsä- ja tienvarsikirkkoja. Tuntuu hyvältä, että ihmisen itsenäistä tarvetta pohdiskella itsestään korkeampia sfäärejä kunnioitetaan tällaisilla pienillä eleillä.
Kokemus isosena olemisesta on jäänyt vahvempana mieleeni, saihan silloin olla huomion keskipisteenä ja aktiivisena toteuttamassa jotain sanomaa (jolle en vieläkään osaa antaa nimeä). Isosena pidin eniten raamattutuntien pitämisestä. Edelleen olen sitä mieltä, että jos riparille osallistutaan, Raamatun lukeminen on sen kulmakivi ja kaikki muut aiheet ekstraa.
Protu-lobby on arjessani voimakkaampi kuin riparin kannattajat. Tässä elämän- ja maailmantilanteessa itsenikin on helpompi ymmärtää nuoria, jotka valitsevat protuleirin riparin sijasta. Mutta ehkä molempi on parempi? Jos lapseni haluavat, he saavat puolestani osallistua molemmille leireille. Kaksoisstrategia tuntuu hyvältä, silloin nuori saa mahdollisuuden tutustua sekä kristinuskoon että sen vaihtoehtoihin. Kristinuskoon tutustuminen on osa kulttuuriamme, sitä ei kuulu aliarvioida. Surettaa kuulla uutisia ihmisistä, jotka eivät tiedä, miksi joulua tai juhannusta vietetään.
Itseäni taas kiinnostaisi käydä aikuisille tarkoitettu kripari. Vapaaehtoinen sisäänheitto ortodoksiseen uskoon. Kouluhullusta tuntuu, että rippikoulu on jäänyt kesken. Tällä ei ole mitään tekemistä Isä Mitron vaalivoiton kanssa. Tämä on hyvin yksityinen asia, joka kulkee enimmäkseen kielen ulkopuolella. Etsintä jatkuu, sisälläni asuu levottomuus. Jos jotain vielä opiskelen, siinä on oltava henkinen ulottuvuus. Kaikki muu tuntuu turhalta.
Äidinpuoleisessa suvussani on körttiläistä taustaa. Kansallispukujen vihaajana olen vilpittömästi kiinnostunut kansanpuvuista - mitä askeettisempi, sen parempi. Konfirmaatioon haluaisin löytää jotain mustaa, jotain sinistä, jotain lainattua. Tyttärelle löysimme jo mahtavan mustan mekon, joka tulee kelpaamaan vielä moniin juhliin. Se ei ole körttiläinen, mutta muutamin lisäyksin tuunattavissa kirkolliseksi.
Konfirmaatiopäivänä kaikki hörsötys on out. Ei kukkamekkoja, ei blingblingiä. Vaikka kelpaamme itsestämme korkeammalle juuri sellaisena kuin olemme, rippipäivänä tuntuu oikealta pelkistää homma muutamaan säkeeseen, muutamaan säikeeseen, muutamaan harkittuun eleeseen.
