Sammalta, jäkälää, huopatonttuja

Sitähän se steinervanhemmuus on, ikuista hattu ojossa kulkemista. Neljäsluokkalainen lähtee, jos rahat saadaan kokoon, leirikouluun Norjaan 7.luokalla. Rahankeruu on jo täydessä käynnissä. Uusia ideoita kaivataan jatkuvasti.

Ilahduin viime viikolla askartelutalkoista, jossa väsäsimme jouluisia tonttukoreja aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Luonnon materiaalien: sammalten, jäkälien, erilaisten oksien, varpujen, käpyjen, kivien ja simpukoiden kanssa oli hauska puuhastella. Tontut olivat sivuroolissa, oikeastaan hienoimmat asetelmat olivat tontuttomia. Homma oli ihmeellisen kiireetöntä ja pakotonta, en ahdistunut lainkaan. Jatkoin hommia kotona omiin tarpeisiin ja tällä viikolla on tarkoitus kokoontua uudestaan luokan hyväksi.

Mieluummin näitä kuin wc-paperin ja pesuaineiden myyntiä haluttomille sukulaisille ja työkavereille. Kaupallista menestystä emme voi taata, mutta ehkä luonnosta vieraantuneet ydinkeskustalaiset saavat kicksejä luomistamme zenbuddhalaisista tunnelmista.

Hortonomia on oman kaltaistaan runoutta. Kenties onnistunut joulutonttukori tuo iloa suuremmalle ryhmälle ihmisiä kuin angstinen goottityttöverbaliikka. (Huom. Kuvia tulossa)

Alma materissa kuohuu taas

Liityin viime viikolla huumorimielessä Facebook-ryhmään "Vihreät vassaripaskat", joka perustettiin kommentoimaan jyväskyläläistä opiskelijapolitiikkaa, erityisesti sen oikeaa siipeä. Tuhatkunnan opiskelijapoliitikko Hennariikka Andersson oli ilmaissut kypsän aikuismaisesti mieltään ryhmänsä epäreilusta vaalitappiosta ylioppilaskunnan vaaleissa, ja sai aikaan kokonaisen "vassaripaskojen" kansanliikkeen. Rapatessa roiskuu. Eikä tuo ollut vielä kovin rankka statement. Jos esim. katsoo, mitä jo feidautunut kokoomuspoliitikko Viivi Avellan on möläyttänyt julkisuudessa, Hennariikka on vielä salonkikelpoinen suuvärkkinsä kanssa.

Alma materin eduksi mainittakoon, että sen nykyinen opiskelijakanta vaikuttaa entisaikoja valveutuneemmalta. Kampuksella kävellessä aistii punavihreän aktivismin pesäkkeitä ehkä tiheämmin kuin vaikka Tampereella. Osittain elämyksellisyys tosin johtuu siitä, että Jyväskylässä on erillinen kampus, jonne ei ulkopuolisilla ole niin usein asiaa. Opiskelija-aktivistin tunnistaa sellaisena jo kaukaa. Iso humanistinen tiedekunta tuo kampukselle oman charminsa. Humanisteissa on enemmän rastapäitä ja kehitysmaa-aktivisteja kuin esim. yhteiskuntatieteilijöissä, jotka pian löytävät teoreettisen kyynisyyden ja mustat vaatteet aseeksi turhaa aktivismia vastaan. Nykyaikana erityisesti humanistin on vaikea olla porvari, jos isi ei maksa. Hennariikan isi maksaa, mutta tyttö ei taida olla humanisti.

Ysikytluvulla alma materissa, kuten varmasti muissakin maan yliopistoissa, oli erityisen epä(puolue)poliittista, ja politiikkaa puhuttiin, jos puhuttiin, lähinnä Kauppakadun approa suoritettaessa. Muistan jotkut bileet, joissa jouduin sanaharkkaan kokoomuspoliitikon kanssa, joka kutsui minua (varsin ystävällismielisesti) meloniksi. Jälkikäteen olin jopa mielissäni kutsumanimestä, siinä ei ollut mitään loukkaavaa särmää. Me olimme ympäripyöreitä nössöjä. Ainoat kunnon riidat sai opiskelijabileissä feminismistä, eikä silloinkaan kukaan ottanut vakavasti tyyppiä, jolla oli pitkä hame, tukka ja maatuskahuivi.

Lempinimi on jäänyt elämään omaa elämäänsä mielessäni ja myös joissain kirjoituksissani. Jos joku muu jaksaisi paloitella, söisin mielelläni vesimelonia aamiaiseksi päivittäisenä muistutuksena siitä, mitä tarttis tehdä sen sijaan, että kirjoittaisi blogiin tekemättä jättämisistään.

Kulttuurisesta lukutaidosta

Viikonlopun aikana luin apinanraivolla Tuomas Kyrön hengästyttävän hauskan romaanin 700 grammaa (WSOY, 2009). Kirjoitin kirjasta jopa pitkän arvion, jota en vielä julkaise blogissa, kun yritän kaupata lehtiin.

Kyrö muistelee kirjassaan iki-ihanaa The Cosby Show'ta, joka oli romaanin perheelle viikon ainoa rauhallinen yhteishetki. Olin jo melkein unohtanut koko ohjelman, jota kuitenkin katsottiin 80-luvulla uskollisesti, ehkä sen tarjoaman ehjän perheen mallin vuoksi. Muistan, että opin Cosbyista termin orgaaninen ruoka, joka muuttui sitten myöhemmin arkiseksi luomuksi. Cosbyjen katsominen oli kulttuurista kääntämistä, johon osallistui koko perhe. Kotisohvalla suomalaisten eväiden kanssa sekin muuttui suomalaiseksi kulttuuritapahtumaksi. 80-luvulla ei ollut saatavilla luomuchipsejä.

Tuomas Kyrön proosassa vahvinta on arjen huumori ja tavallisten ihmisten kohtalot. Pettyisin, jos Kyrö tekisi jaritervot ja alkaisi kirjoittaa poliittista satiiria mahtimiehistä. Toistaiseksi hänen strategiansa on ollut jotain paljon ovelampaa ja haasteellisempaa.

Koska kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan ja olen asunut suurimman osan elämästäni Suomessa, minun ei ole vaikea lukea hänen tiivistä intertekstuaalista ilotulitustaan. Mietin, kuinka suomea hyvin taitavat maahanmuuttajat lukisivat juuri tätä kirjaa. Kyrön kulttuuriset viittaukset ovat niin tarkkoja ja niitä on niin paljon, että kirjan kääntäminen toimivalla tavalla muille kielille olisi äärimmäisen vaativaa. Kuinka esim. käännetään termi roiskeläppäpizza?

Tällaiseen johtopäätökseen tulin arviossani: "Käyttäisin Tuomas Kyrön 700 grammaa maahanmuuttajien suomen kielen viitostason kurssilla oppimateriaalina, esimerkkinä lähihistorian ja populaarikulttuurin laajasta oppimäärästä. Sillä se muualta tullut, joka nauraa tämän romaanin anekdooteille, on taatusti saavuttanut kotoutumisessaan päätepysäkin. Suuremman kulttuurisen lukutaidon vaatiminen olisi perfektionistiseltakin koulutuskoneistolta kohtuutonta."

Jatko-opintoihin ohjaamisesta

Kouluhullulla oli tänään kaksi päällekkäistä vanhempainiltaa. Osallistuin vanhemman lapsen yhteisvalintainfoon, siitäkin syystä, että koen laiminlyöneeni yläasteen vanhempainiltoja ja tämä siirtymävaihe on elämässä tärkeä.

Asumme kaupungissa, jolla on niin paljon valintoja tarjottavana, että niihin saattaa hukkua. Kaikkien koulujen on tuotteistettava itsensä, nyt ammattipuoli tekee sen näyttävämmin kuin lukiot. Aikuisena koen suurempaa sympatiaa ammattikouluja kohtaan kuin mitä tunsin nuorena. Meillä on kotimatkan varrella esim. koko kaupungin tuntema "lehmäkoulu", Ahlmanin koulu, jossa voi maatalousalan lisäksi opiskella myös puutarhuriksi ja ravintolakokiksi. Heidän tapansa markkinoida koulutuksia ulkomaailmalle on kaikkea muuta kuin perinteistä amiskalinjaa - luulen, että Ahlmaniin valikoituu yksilöllisesti ajattelevia, tulevaisuudessa hyvin työllistyviä nuoria osaajia. Menikö kepulaiseksi ylistykseksi? Sorry, ei ollut tarkoitus.

Lapseni tulee suurimmalla todennäköisyydellä hakemaan lukioon, joten meillä ei mietitä vakavasti ammattipuolen mahdollisuuksia. Lukioista jäi infon perusteella sekava, pirstaloitunut ja siirtotehokas mielikuva. On hyvin ahdistavaa ajatella, että pitäisi alkaa preppaamaan lasta 15-vuotiaana yliopiston pääsykokeita varten, tai ainakin harjoittaa demokraattista diktatuuria kurssivalintojen suhteen jo ensimmäisestä päivästä lähtien.

Päässäni soi lapsuusajan virsi Jumalan kämmenellä: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Entäs ne nuoret, jotka jäävät kesällä odottamaan mahdollisia jämäpaikkoja oppilaitoksista, joihin kukaan muu ei halunnut? Onko siirtotehokkaassa yhteiskunnassa synti pitää välivuosi tai -vuosia, jos ei pääse siihen kouluun, jonne itse tietoisesti haluaa? Onko olemassa nuoria, jotka tahtovat jo tuossa vaiheessa oravanpyörästä ulos?

Katekumeenin tie

Tänä syksynä tein sen, mitä olen jo pari vuotta suunnitellut, lähestyin ortodoksista kirkkoa aikeenani luopua luterilaisen kirkon jäsenyydestä ja liittyä siihen. Ilahduin kesällä, kun huomasin, että Tampereen seurakunta lupasi järjestää ihan katekumeeniopetusta.

Kävin tunnollisesti jokaisen neljä sessiota, jokaisella koin saavani sielulleni ravintoa aivan eri tavalla kuin joskus riparilla. Eihän näitä kahta kokemusta voi suoraan verrata toisiinsa, aikuisten vapaaehtoisella kurssilla motivaatio on korkealla ja moni on jo opiskellut kirkkoon liittyviä asioita yksikseen vuosikausia.

Suurkiitos isä Markulle, isä Heikille ja kanttori Mariannalle! Viisaista ja rikkaista opetuksista jäi sanan nälkä. Olen sitä mieltä, ettei pelkkiä vigilioita ja liturgoita seuraamalla voi täysin päästä ortodoksisuuden sisälle, vaan jotain muutakin on tehtävä, tutustuttava, opiskeltava. On löydyttävä tila kysyä tyhmiäkin kysymyksiä.

Nunna Kristodulin tekstit ovat olleet minulle toistaiseksi tärkein kirjallinen ikkuna ortodoksiseen elämään ja kulttuuriin. Aloitin hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihtokirjasta Taivas alkaa maasta. Tämäntyyppistä maailmanpoliittista pohdintaa olen kaivannut, syviä ajatuksia sodasta ja rauhasta. Minua kosketti nunna Kristodulin perustelut Suomeen takaisin muutosta: hän koki Balkanin tilanteen henkilökohtaisesti painostavana kreikkalaisessa nunnaluostarissa asuessaan, ja koki myös, että yhtäkkiä häntä pidettiin poliittisesti arveluttavana pohjoismaisena tasa-arvoajattelun (myös sukupuolten välisen) kannattajana, jopa mahdollisena vakoojana. Sain myös paljon irti Suvi-Annen ja Kristodulin välisistä keskusteluista naisten kauneudesta ja julkisuuden ulkonäköpaineista. Lähdin kirjoittamaan omaakin fiktionaalista tekstiä heidän keskustelujensa inspiroimana.

Vietin kirjeiden parissa monta iltaa ilakoiden, ihmetellen, nautiskellen. Niitä ei voinut ahmia tyypilliseen tapaan, vaan ne vaativat hengittävää lukutekniikkaa. Nyt on menossa Kristodulin kirjoittama muisteluteos Arkkipiispa Paavalista (jota olen myös maistellut jo viikon päivät) ja odottamassa on vielä Rukouksen virta. Koen aivan ihmeellisenä sen, että luen hänen kirjojaan hitaasti, kun yleensä ahmin pakonomaisesti kirjan illassa. Tällaisesta lukutavasta ei yleensä jää paljoa käteen. Nunna Kristoduli on auttanut minua muodostamaan uudelleen suhdettani sanoihin ja lukemiseen. Siksi toivonkin, että Kristodulin kirjallinen tuotanto jatkuisi yhtä tuotteliaana kuin viime vuosina, että hän jatkaisi kuulaisuustehtäviään juuri tällä muitakin kuin jo kirkon sisällä vaikuttavia ihmisiä hyödyttävällä ja ilahduttavalla tavalla.

Isä Mitron teksteihin olen toistaiseksi vain tutustunut hänen sanakirjansa kautta. Tekstit ovat äärimmäisen informatiivisia, nehän ovat kooste vuosien varrella Aamun Koitto-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja palvelevat täten sekä jo ortodoksisia että ortodoksiasta kiinnostuneita lukijoita. Mitron teksteissä karjalainen kansanperinne nousee arvoon arvaamattomiin. Tiedollisesti Mitron teksteistä saa ehkä enemmän irti kuin Kristodulin, mutta Kristoduli on filosofisempi. Hän jättää enemmän tilaa lukijan omille pohdinnoille ja marginaalimerkinnöille.

Pieni Suomi on todella kunnostautunut ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa, ottaen huomioon yhteisön pienuuden. Esimerkiksi Tito Collianderin tekstejä on käännetty monille eri kielille ja niihin viitataan laajalti kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Kristodulin teksteissä näen heti kansainvälisen potentiaalin; olisi suorastaan harmi, jos ne eivät matkustaisi maailmalle.

Alma mater haluaa rahani

Tuli alumnipostia alma materista, haluavat rahani. Menestystarina, tuloksellisuus, kestosuosikki, laatustatus, kilpailukyky. Esitteessä poseeraavat yliopiston valovoimaisimmat alumnit, Tuuli Matinsalo, Arto Nyberg ja Kai Hiltunen Numerola Oy:sta. Ja mikä parhainta, jos kyljestäni irtoaisi yli 20 000 egee tuohta, saisin nimeni kunnialaattaan Agora-rakennukseen, Martti Ahtisaari-salin seinään!

Jos lahjoitan vähemmän, saan kuitenkin nimeni "Syöpäläiseen". Oisha sekii jottain, jos nimi ois lehellä.

Hemmetti mitä pönötystä. Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että Jyväskylän yliopisto on suomalaisista yliopistoista tuotteistetuin (kolikon kääntöpuoli: osaavat markkinoinnin), mutta tämä menee jo yli ymmärrykseni.

Olen myös valmistunut Tampereen yliopistosta, mutta koska olen myös työssä siellä, en ole saanut alumnipostia. Jos saan selville, että TaY:lla ei ole alumnirahastoa, menen heti Päätalolle ostamaan hopeisen alumnipinssin. (Dream on, varmasti on)

Planeta Tangerina

Portugalilaisen Planeta Tangerina-lastenkirjakustantamon webbisivuilta
www.planetatangerina.com
voi käydä ihailemassa taidetta, joka lämmittää älyä, henkeä ja sydäntä. Kuvassa Isabel Martinsin (kirj.) ja Bernardo Carvalhon (kuv.) kirjankansi Coracão de Mãe (Åidin sydän), samoilta tekijöiltä on tullut myös yhtä ihana isäkirja.

Planeta Tangerina näyttää olevan taiteilijakollektiivi, jonka jäsenet ovat saaneet monia kuvituspalkintoja. Eikä ihme, jo pelkkä värimaailma kutsuu mukaan ja saa katsomaan maailmaa eri perspektiivistä kuin ennen.

Yhteiskunnissa, joissa tuotetaan hyvää lastenkirjallisuutta, on toivoa. Suomi ei todellakaan ole tässä suhteessa takapajula, mutta tämän päivän suomalaisten lastenkirjojen kuvamaailma ei puhuttele minua. Moni juonellisesti loistava kirja on kuvitukseltaan joko sekavan kaoottinen tai imelyydellä pilattu. Meillä on yksi kansallinen tuote yli muiden, jonka kanssa nykykuvittajat eivät pysty kilpailemaan.

Olen saanut paljon irti myös neuvostoliittolaisista lastenkirjoista ja -animaatioista, erityisesti Uspenskin suuresta tuotannosta ja Hitrukin Vinni Puhista. Portugalilaiset ovat jotenkin samoilla kalavesillä, mutta maalaavat tätä maailmaa raikkaammilla väreillä.