Nappikauppaa

Kaikista maailman asioista poikani on alkanut keräillä nappeja. Pieniä, suuria, kiiltäviä, mattapintaisia, muovisia, metallisia - anything goes. Steinerkoulussa pojat seurustelevat välitunneilla nappikokoelmiensa välityksellä. Moni on saanut mummoilta arvokkaan kokoelman, toiset taas ovat etsineet aarteita kirpputoreilta tai alan liikkeistä.
Olen iloisesti ällikällä päähän lyöty. Hän on saamassa lapsuuttaan takaisin!
Kun itse olin pieni, sain Maire-mummon luona Kangasniemellä leikkiä hänen nappikokoelmallaan siinä vaiheessa, kun kaikki muut aktiviteetit oli käyty läpi. Yleensä siirryin nappeihin valokuvalaatikoiden ja Karjala-kirjojen jälkeen. En saanut niistä suuria kicksejä koskaan. Niin poispilattu olin, kiireisen maailman kyllästämä.
Mummoni oli tehnyt pitkän uran osuuskaupan kangasosaston hoitajana ja ompeli myös paljon itse. Äitini ei enää keräillyt nappeja systemaattisesti, olimme siirtyneet siinä vaiheessa valmisvaatteisiin, joita heitettiin liberaalisti pois nappeineen kaikkineen. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään kerätä jotain niin arkista. Kymmenvuotiaana keräsin Dallas-sarjaan liittyvää kamaa, Pamelan ja Bobbyn kuvia. Kaikki asiat, jotka todella kiinnostivat minua, liittyivät jotenkin Yhdysvaltoihin tai Britanniaan. Nyt mietin, elinkö koskaan todella siellä, missä asuin. Huomasinko koskaan pieniä asioita ympärilläni, olisinko ilahtunut jostain niin mitättömästä kuin napeista?
Poikien tapauksessa keräilyn kohde voisi olla mikä tahansa, vaihto ja jakaminen on tärkeintä. Napit kulkeutuvat kodeista toisiin, niitä tutkitaan tarkkaan, niistä voi keksiä tarinoita. Ne mahtuvat pieneen tilaan, eivät pidä suurta meteliä itsestään, niiden kanssa voi leikkiä kaikkialla. Kuka keräilyn kohteen on keksinytkään, haluaisin ojentaa hänelle innovatiivisuusstipendin. Hänelle haluaisin sanoa, vaikka hän jo sen hyvin tietää: On olemassa maailmoja, jotka eivät ole brändättyjä lainkaan, ja meidänkin yltäkylläisyyteen tottuneet lapsemme voivat vielä tässä maailman ajassa saada itselleen pieniä paloja niistä.
Maire-mummon nappirasia oli monikerroksinen, siinä oli paljon lokeroita. En tiedä, onko se tallella jossain vielä. Jos se löytyisi, meille koittaisivat onnen päivät.