Sammalta, jäkälää, huopatonttuja

Sitähän se steinervanhemmuus on, ikuista hattu ojossa kulkemista. Neljäsluokkalainen lähtee, jos rahat saadaan kokoon, leirikouluun Norjaan 7.luokalla. Rahankeruu on jo täydessä käynnissä. Uusia ideoita kaivataan jatkuvasti.

Ilahduin viime viikolla askartelutalkoista, jossa väsäsimme jouluisia tonttukoreja aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Luonnon materiaalien: sammalten, jäkälien, erilaisten oksien, varpujen, käpyjen, kivien ja simpukoiden kanssa oli hauska puuhastella. Tontut olivat sivuroolissa, oikeastaan hienoimmat asetelmat olivat tontuttomia. Homma oli ihmeellisen kiireetöntä ja pakotonta, en ahdistunut lainkaan. Jatkoin hommia kotona omiin tarpeisiin ja tällä viikolla on tarkoitus kokoontua uudestaan luokan hyväksi.

Mieluummin näitä kuin wc-paperin ja pesuaineiden myyntiä haluttomille sukulaisille ja työkavereille. Kaupallista menestystä emme voi taata, mutta ehkä luonnosta vieraantuneet ydinkeskustalaiset saavat kicksejä luomistamme zenbuddhalaisista tunnelmista.

Hortonomia on oman kaltaistaan runoutta. Kenties onnistunut joulutonttukori tuo iloa suuremmalle ryhmälle ihmisiä kuin angstinen goottityttöverbaliikka. (Huom. Kuvia tulossa)

Alma materissa kuohuu taas

Liityin viime viikolla huumorimielessä Facebook-ryhmään "Vihreät vassaripaskat", joka perustettiin kommentoimaan jyväskyläläistä opiskelijapolitiikkaa, erityisesti sen oikeaa siipeä. Tuhatkunnan opiskelijapoliitikko Hennariikka Andersson oli ilmaissut kypsän aikuismaisesti mieltään ryhmänsä epäreilusta vaalitappiosta ylioppilaskunnan vaaleissa, ja sai aikaan kokonaisen "vassaripaskojen" kansanliikkeen. Rapatessa roiskuu. Eikä tuo ollut vielä kovin rankka statement. Jos esim. katsoo, mitä jo feidautunut kokoomuspoliitikko Viivi Avellan on möläyttänyt julkisuudessa, Hennariikka on vielä salonkikelpoinen suuvärkkinsä kanssa.

Alma materin eduksi mainittakoon, että sen nykyinen opiskelijakanta vaikuttaa entisaikoja valveutuneemmalta. Kampuksella kävellessä aistii punavihreän aktivismin pesäkkeitä ehkä tiheämmin kuin vaikka Tampereella. Osittain elämyksellisyys tosin johtuu siitä, että Jyväskylässä on erillinen kampus, jonne ei ulkopuolisilla ole niin usein asiaa. Opiskelija-aktivistin tunnistaa sellaisena jo kaukaa. Iso humanistinen tiedekunta tuo kampukselle oman charminsa. Humanisteissa on enemmän rastapäitä ja kehitysmaa-aktivisteja kuin esim. yhteiskuntatieteilijöissä, jotka pian löytävät teoreettisen kyynisyyden ja mustat vaatteet aseeksi turhaa aktivismia vastaan. Nykyaikana erityisesti humanistin on vaikea olla porvari, jos isi ei maksa. Hennariikan isi maksaa, mutta tyttö ei taida olla humanisti.

Ysikytluvulla alma materissa, kuten varmasti muissakin maan yliopistoissa, oli erityisen epä(puolue)poliittista, ja politiikkaa puhuttiin, jos puhuttiin, lähinnä Kauppakadun approa suoritettaessa. Muistan jotkut bileet, joissa jouduin sanaharkkaan kokoomuspoliitikon kanssa, joka kutsui minua (varsin ystävällismielisesti) meloniksi. Jälkikäteen olin jopa mielissäni kutsumanimestä, siinä ei ollut mitään loukkaavaa särmää. Me olimme ympäripyöreitä nössöjä. Ainoat kunnon riidat sai opiskelijabileissä feminismistä, eikä silloinkaan kukaan ottanut vakavasti tyyppiä, jolla oli pitkä hame, tukka ja maatuskahuivi.

Lempinimi on jäänyt elämään omaa elämäänsä mielessäni ja myös joissain kirjoituksissani. Jos joku muu jaksaisi paloitella, söisin mielelläni vesimelonia aamiaiseksi päivittäisenä muistutuksena siitä, mitä tarttis tehdä sen sijaan, että kirjoittaisi blogiin tekemättä jättämisistään.

Kulttuurisesta lukutaidosta

Viikonlopun aikana luin apinanraivolla Tuomas Kyrön hengästyttävän hauskan romaanin 700 grammaa (WSOY, 2009). Kirjoitin kirjasta jopa pitkän arvion, jota en vielä julkaise blogissa, kun yritän kaupata lehtiin.

Kyrö muistelee kirjassaan iki-ihanaa The Cosby Show'ta, joka oli romaanin perheelle viikon ainoa rauhallinen yhteishetki. Olin jo melkein unohtanut koko ohjelman, jota kuitenkin katsottiin 80-luvulla uskollisesti, ehkä sen tarjoaman ehjän perheen mallin vuoksi. Muistan, että opin Cosbyista termin orgaaninen ruoka, joka muuttui sitten myöhemmin arkiseksi luomuksi. Cosbyjen katsominen oli kulttuurista kääntämistä, johon osallistui koko perhe. Kotisohvalla suomalaisten eväiden kanssa sekin muuttui suomalaiseksi kulttuuritapahtumaksi. 80-luvulla ei ollut saatavilla luomuchipsejä.

Tuomas Kyrön proosassa vahvinta on arjen huumori ja tavallisten ihmisten kohtalot. Pettyisin, jos Kyrö tekisi jaritervot ja alkaisi kirjoittaa poliittista satiiria mahtimiehistä. Toistaiseksi hänen strategiansa on ollut jotain paljon ovelampaa ja haasteellisempaa.

Koska kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan ja olen asunut suurimman osan elämästäni Suomessa, minun ei ole vaikea lukea hänen tiivistä intertekstuaalista ilotulitustaan. Mietin, kuinka suomea hyvin taitavat maahanmuuttajat lukisivat juuri tätä kirjaa. Kyrön kulttuuriset viittaukset ovat niin tarkkoja ja niitä on niin paljon, että kirjan kääntäminen toimivalla tavalla muille kielille olisi äärimmäisen vaativaa. Kuinka esim. käännetään termi roiskeläppäpizza?

Tällaiseen johtopäätökseen tulin arviossani: "Käyttäisin Tuomas Kyrön 700 grammaa maahanmuuttajien suomen kielen viitostason kurssilla oppimateriaalina, esimerkkinä lähihistorian ja populaarikulttuurin laajasta oppimäärästä. Sillä se muualta tullut, joka nauraa tämän romaanin anekdooteille, on taatusti saavuttanut kotoutumisessaan päätepysäkin. Suuremman kulttuurisen lukutaidon vaatiminen olisi perfektionistiseltakin koulutuskoneistolta kohtuutonta."

Jatko-opintoihin ohjaamisesta

Kouluhullulla oli tänään kaksi päällekkäistä vanhempainiltaa. Osallistuin vanhemman lapsen yhteisvalintainfoon, siitäkin syystä, että koen laiminlyöneeni yläasteen vanhempainiltoja ja tämä siirtymävaihe on elämässä tärkeä.

Asumme kaupungissa, jolla on niin paljon valintoja tarjottavana, että niihin saattaa hukkua. Kaikkien koulujen on tuotteistettava itsensä, nyt ammattipuoli tekee sen näyttävämmin kuin lukiot. Aikuisena koen suurempaa sympatiaa ammattikouluja kohtaan kuin mitä tunsin nuorena. Meillä on kotimatkan varrella esim. koko kaupungin tuntema "lehmäkoulu", Ahlmanin koulu, jossa voi maatalousalan lisäksi opiskella myös puutarhuriksi ja ravintolakokiksi. Heidän tapansa markkinoida koulutuksia ulkomaailmalle on kaikkea muuta kuin perinteistä amiskalinjaa - luulen, että Ahlmaniin valikoituu yksilöllisesti ajattelevia, tulevaisuudessa hyvin työllistyviä nuoria osaajia. Menikö kepulaiseksi ylistykseksi? Sorry, ei ollut tarkoitus.

Lapseni tulee suurimmalla todennäköisyydellä hakemaan lukioon, joten meillä ei mietitä vakavasti ammattipuolen mahdollisuuksia. Lukioista jäi infon perusteella sekava, pirstaloitunut ja siirtotehokas mielikuva. On hyvin ahdistavaa ajatella, että pitäisi alkaa preppaamaan lasta 15-vuotiaana yliopiston pääsykokeita varten, tai ainakin harjoittaa demokraattista diktatuuria kurssivalintojen suhteen jo ensimmäisestä päivästä lähtien.

Päässäni soi lapsuusajan virsi Jumalan kämmenellä: "kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on". Entäs ne nuoret, jotka jäävät kesällä odottamaan mahdollisia jämäpaikkoja oppilaitoksista, joihin kukaan muu ei halunnut? Onko siirtotehokkaassa yhteiskunnassa synti pitää välivuosi tai -vuosia, jos ei pääse siihen kouluun, jonne itse tietoisesti haluaa? Onko olemassa nuoria, jotka tahtovat jo tuossa vaiheessa oravanpyörästä ulos?

Katekumeenin tie

Tänä syksynä tein sen, mitä olen jo pari vuotta suunnitellut, lähestyin ortodoksista kirkkoa aikeenani luopua luterilaisen kirkon jäsenyydestä ja liittyä siihen. Ilahduin kesällä, kun huomasin, että Tampereen seurakunta lupasi järjestää ihan katekumeeniopetusta.

Kävin tunnollisesti jokaisen neljä sessiota, jokaisella koin saavani sielulleni ravintoa aivan eri tavalla kuin joskus riparilla. Eihän näitä kahta kokemusta voi suoraan verrata toisiinsa, aikuisten vapaaehtoisella kurssilla motivaatio on korkealla ja moni on jo opiskellut kirkkoon liittyviä asioita yksikseen vuosikausia.

Suurkiitos isä Markulle, isä Heikille ja kanttori Mariannalle! Viisaista ja rikkaista opetuksista jäi sanan nälkä. Olen sitä mieltä, ettei pelkkiä vigilioita ja liturgoita seuraamalla voi täysin päästä ortodoksisuuden sisälle, vaan jotain muutakin on tehtävä, tutustuttava, opiskeltava. On löydyttävä tila kysyä tyhmiäkin kysymyksiä.

Nunna Kristodulin tekstit ovat olleet minulle toistaiseksi tärkein kirjallinen ikkuna ortodoksiseen elämään ja kulttuuriin. Aloitin hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihtokirjasta Taivas alkaa maasta. Tämäntyyppistä maailmanpoliittista pohdintaa olen kaivannut, syviä ajatuksia sodasta ja rauhasta. Minua kosketti nunna Kristodulin perustelut Suomeen takaisin muutosta: hän koki Balkanin tilanteen henkilökohtaisesti painostavana kreikkalaisessa nunnaluostarissa asuessaan, ja koki myös, että yhtäkkiä häntä pidettiin poliittisesti arveluttavana pohjoismaisena tasa-arvoajattelun (myös sukupuolten välisen) kannattajana, jopa mahdollisena vakoojana. Sain myös paljon irti Suvi-Annen ja Kristodulin välisistä keskusteluista naisten kauneudesta ja julkisuuden ulkonäköpaineista. Lähdin kirjoittamaan omaakin fiktionaalista tekstiä heidän keskustelujensa inspiroimana.

Vietin kirjeiden parissa monta iltaa ilakoiden, ihmetellen, nautiskellen. Niitä ei voinut ahmia tyypilliseen tapaan, vaan ne vaativat hengittävää lukutekniikkaa. Nyt on menossa Kristodulin kirjoittama muisteluteos Arkkipiispa Paavalista (jota olen myös maistellut jo viikon päivät) ja odottamassa on vielä Rukouksen virta. Koen aivan ihmeellisenä sen, että luen hänen kirjojaan hitaasti, kun yleensä ahmin pakonomaisesti kirjan illassa. Tällaisesta lukutavasta ei yleensä jää paljoa käteen. Nunna Kristoduli on auttanut minua muodostamaan uudelleen suhdettani sanoihin ja lukemiseen. Siksi toivonkin, että Kristodulin kirjallinen tuotanto jatkuisi yhtä tuotteliaana kuin viime vuosina, että hän jatkaisi kuulaisuustehtäviään juuri tällä muitakin kuin jo kirkon sisällä vaikuttavia ihmisiä hyödyttävällä ja ilahduttavalla tavalla.

Isä Mitron teksteihin olen toistaiseksi vain tutustunut hänen sanakirjansa kautta. Tekstit ovat äärimmäisen informatiivisia, nehän ovat kooste vuosien varrella Aamun Koitto-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja palvelevat täten sekä jo ortodoksisia että ortodoksiasta kiinnostuneita lukijoita. Mitron teksteissä karjalainen kansanperinne nousee arvoon arvaamattomiin. Tiedollisesti Mitron teksteistä saa ehkä enemmän irti kuin Kristodulin, mutta Kristoduli on filosofisempi. Hän jättää enemmän tilaa lukijan omille pohdinnoille ja marginaalimerkinnöille.

Pieni Suomi on todella kunnostautunut ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa, ottaen huomioon yhteisön pienuuden. Esimerkiksi Tito Collianderin tekstejä on käännetty monille eri kielille ja niihin viitataan laajalti kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Kristodulin teksteissä näen heti kansainvälisen potentiaalin; olisi suorastaan harmi, jos ne eivät matkustaisi maailmalle.

Alma mater haluaa rahani

Tuli alumnipostia alma materista, haluavat rahani. Menestystarina, tuloksellisuus, kestosuosikki, laatustatus, kilpailukyky. Esitteessä poseeraavat yliopiston valovoimaisimmat alumnit, Tuuli Matinsalo, Arto Nyberg ja Kai Hiltunen Numerola Oy:sta. Ja mikä parhainta, jos kyljestäni irtoaisi yli 20 000 egee tuohta, saisin nimeni kunnialaattaan Agora-rakennukseen, Martti Ahtisaari-salin seinään!

Jos lahjoitan vähemmän, saan kuitenkin nimeni "Syöpäläiseen". Oisha sekii jottain, jos nimi ois lehellä.

Hemmetti mitä pönötystä. Olen jo kauan ollut sitä mieltä, että Jyväskylän yliopisto on suomalaisista yliopistoista tuotteistetuin (kolikon kääntöpuoli: osaavat markkinoinnin), mutta tämä menee jo yli ymmärrykseni.

Olen myös valmistunut Tampereen yliopistosta, mutta koska olen myös työssä siellä, en ole saanut alumnipostia. Jos saan selville, että TaY:lla ei ole alumnirahastoa, menen heti Päätalolle ostamaan hopeisen alumnipinssin. (Dream on, varmasti on)

Planeta Tangerina

Portugalilaisen Planeta Tangerina-lastenkirjakustantamon webbisivuilta
www.planetatangerina.com
voi käydä ihailemassa taidetta, joka lämmittää älyä, henkeä ja sydäntä. Kuvassa Isabel Martinsin (kirj.) ja Bernardo Carvalhon (kuv.) kirjankansi Coracão de Mãe (Åidin sydän), samoilta tekijöiltä on tullut myös yhtä ihana isäkirja.

Planeta Tangerina näyttää olevan taiteilijakollektiivi, jonka jäsenet ovat saaneet monia kuvituspalkintoja. Eikä ihme, jo pelkkä värimaailma kutsuu mukaan ja saa katsomaan maailmaa eri perspektiivistä kuin ennen.

Yhteiskunnissa, joissa tuotetaan hyvää lastenkirjallisuutta, on toivoa. Suomi ei todellakaan ole tässä suhteessa takapajula, mutta tämän päivän suomalaisten lastenkirjojen kuvamaailma ei puhuttele minua. Moni juonellisesti loistava kirja on kuvitukseltaan joko sekavan kaoottinen tai imelyydellä pilattu. Meillä on yksi kansallinen tuote yli muiden, jonka kanssa nykykuvittajat eivät pysty kilpailemaan.

Olen saanut paljon irti myös neuvostoliittolaisista lastenkirjoista ja -animaatioista, erityisesti Uspenskin suuresta tuotannosta ja Hitrukin Vinni Puhista. Portugalilaiset ovat jotenkin samoilla kalavesillä, mutta maalaavat tätä maailmaa raikkaammilla väreillä.

Rippikoulu jäi kesken

Yksi kesän teemoista on herkkä, tyttäreni rippikoulu, jota olen saanut käydä sivusta jo tammikuusta asti. Rippikoulua on käyty perusteellisesti ja tunnollisesti. En muista vastaava perehtymistä omilta ajoiltani. Tuntuu, että kirkko on petrannut pedagogisesti, valinnut nuorisoystävällisen tien. Hevimessu on hyvä juttu, ei ehkä kaikille, mutta ainakin osalle porukkaa.

Leiri on jo suoritettu, jäljellä enää konfirmaatio. Leiristä jäi hyvä fiilis, kuulemani perusteella siellä keskusteltiin niin intensiivisesti, että aika loppui joka päivä kesken. Kysymys homoista ja lesboista oli askarruttanut nuoria erityisesti. Tuntui, että riparilla oli perehdytty myös nykykirkon kriisikohtiin, niihin asioihin, jotka saavat monet harkitsemaan kirkosta eroamista. Jäi sellainen olo, että leirillä oli saanut puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Kävimme pikaisesti visiitillä Päiväkummussa sunnuntaina. Samalla tutustuimme paikkaan, jossa Suomen Lähetysseura on kouluttanut ja lomittanut lähettiläitään jo vuosikymmeniä. Nuoret yöpyivät Afrikka-talossa. Tyttäreni majoittui Etiopia-soluun. Tuli olo, että jos riparia pitää käydä, niin sitten tuollaisessa paikassa, jossa kirkon toiminta esittäytyy ylirajaisena. Tähän tilaan mahtuu myös postkoloniaali kritiikki. Siitäkin näkökulmasta voi tehdä jotain.

Suoritin omani vuonna 1987 Jyväskylän maaseurakunnassa, Koivuniemen leirikeskuksessa. Näytän maailmaan kyllästyneeltä yrmyltä rippikuvassa, sen on siis täytynyt olla ahdistava päivä. Itse leiristä en muista paljoa, mutta jonkun jäljen sen on pitänyt jättää. Jäinhän leirin jälkeen pariksi vuodeksi kirkon piiriin. Kiinnostukseni teetupiin ja God's Gas-nimisiin paikkoihin kytee vielä. Yhteys ei ole koskaan katkennut, mutta tarve olla aktiivisesti seurakuntalainen on himmentynyt. Henkisyyteni on muualla, missä tahansa ihmisten välisessä tilassa. Rakastan metsä- ja tienvarsikirkkoja. Tuntuu hyvältä, että ihmisen itsenäistä tarvetta pohdiskella itsestään korkeampia sfäärejä kunnioitetaan tällaisilla pienillä eleillä.

Kokemus isosena olemisesta on jäänyt vahvempana mieleeni, saihan silloin olla huomion keskipisteenä ja aktiivisena toteuttamassa jotain sanomaa (jolle en vieläkään osaa antaa nimeä). Isosena pidin eniten raamattutuntien pitämisestä. Edelleen olen sitä mieltä, että jos riparille osallistutaan, Raamatun lukeminen on sen kulmakivi ja kaikki muut aiheet ekstraa.

Protu-lobby on arjessani voimakkaampi kuin riparin kannattajat. Tässä elämän- ja maailmantilanteessa itsenikin on helpompi ymmärtää nuoria, jotka valitsevat protuleirin riparin sijasta. Mutta ehkä molempi on parempi? Jos lapseni haluavat, he saavat puolestani osallistua molemmille leireille. Kaksoisstrategia tuntuu hyvältä, silloin nuori saa mahdollisuuden tutustua sekä kristinuskoon että sen vaihtoehtoihin. Kristinuskoon tutustuminen on osa kulttuuriamme, sitä ei kuulu aliarvioida. Surettaa kuulla uutisia ihmisistä, jotka eivät tiedä, miksi joulua tai juhannusta vietetään.

Itseäni taas kiinnostaisi käydä aikuisille tarkoitettu kripari. Vapaaehtoinen sisäänheitto ortodoksiseen uskoon. Kouluhullusta tuntuu, että rippikoulu on jäänyt kesken. Tällä ei ole mitään tekemistä Isä Mitron vaalivoiton kanssa. Tämä on hyvin yksityinen asia, joka kulkee enimmäkseen kielen ulkopuolella. Etsintä jatkuu, sisälläni asuu levottomuus. Jos jotain vielä opiskelen, siinä on oltava henkinen ulottuvuus. Kaikki muu tuntuu turhalta.

Äidinpuoleisessa suvussani on körttiläistä taustaa. Kansallispukujen vihaajana olen vilpittömästi kiinnostunut kansanpuvuista - mitä askeettisempi, sen parempi. Konfirmaatioon haluaisin löytää jotain mustaa, jotain sinistä, jotain lainattua. Tyttärelle löysimme jo mahtavan mustan mekon, joka tulee kelpaamaan vielä moniin juhliin. Se ei ole körttiläinen, mutta muutamin lisäyksin tuunattavissa kirkolliseksi.

Konfirmaatiopäivänä kaikki hörsötys on out. Ei kukkamekkoja, ei blingblingiä. Vaikka kelpaamme itsestämme korkeammalle juuri sellaisena kuin olemme, rippipäivänä tuntuu oikealta pelkistää homma muutamaan säkeeseen, muutamaan säikeeseen, muutamaan harkittuun eleeseen.

Lähiöstä lähiöön: suunnistuksia

(kirjoitettu huhtikuulla 2009)

Muutimme vajaa kolme viikkoa sitten kaupungin sisällä lähiöstä lähiöön, yhdestä vuokrakasarmista toiseen. Lähiöitä yhdistää se, että kummassakin on vain yksi kauppa, parturi-kampaamo, ei pankkiautomaattia. Lähiö A:ssa ei ollut ravintolapalveluja; lähiö B:ssä on klassinen pizza-kebaberia ja pubi.
Lähiö B:stä jaksaa hyvällä säällä pyöräillä keskustaan; lähiö A oli oikeastaan kaukio, autollisten ihmisten keidas ja autottomien epäkäytännöllinen päättäri. Bonuksena A:n kupeessa oli pieni luonnonsuojelualue pitkospuineen. Lähiö A oli tasaisella maalla ja levisi laajalle huitsin nevadaan; lähiö B on kukkulalla ja kompaktin kokoinen. Lähiö A:ssa asui enemmän tuulipukuisia koirankävelyttäjiä ja sauvakävelijöitä; lähiö B:ssä asuu enemmän amerikanrautojen tuunaajia, hippejä, joilla on kleinbussit ja maahanmuuttajaperheitä, joilla ei tunnu olevan aikaa lenkkeillä.
Olen asunut lähiö B:ssä niin lyhyen aikaa, etten uskalla sanoa paljoa siitä, mitä nyt koen ja tunnen. Helpotus on päällimmäisenä, en ehkä koe itseäni niin oudoksi täällä kuin siellä. Jotenkin on helpompi hengittää, helpompi katsoa vastaantulevia ihmisiä silmiin.
Talo on äärimmäisen rauhallinen, käytävät siistit, naapurit tuntuvat viihtyvän parvekkeillaan ja pihalla. Läheinen kuusikko pauhaa voimallisemmin kuin ihmiset. En ole vielä nähnyt tai kuullut mitään, mistä pitäisi olla huolissaan.


Näin koin myös ensimmäiset kaksi vuotta lähiö A:ssa. Asuimme siellä vajaat kolme vuotta. Äskettäin lähdimme muutamaksi kuuksi ulkomaille. Sieltä palattuamme kaikki tuntui yhtäkkiä räjähtävän käsiin. Viimeiset kolme kuukautta olivat niin rankkaa aikaa, että tein päätöksen muutosta parissa viikossa.
Lähiö A:ssa olin aluksi helpottunut siitä, ettei siellä tarvinnut väkipakolla tutustua keneenkään. Maailmani oli jotenkin valmis, koin tapaavani tarpeeksi ihmisiä töissä ja omissa harrastuksissani. Taloyhtiön yhteinen toiminta oli minimaalista. En pistänyt rikkaa ristiin toiminnan lisäämiseksi. Ongelmamme eivät edes liittyneet lähimpään naapurustoon. Ne piileskelivät jossain, jonka tarkkaa osoitetta en tuntenut.
Lähiö ei tarjonnut loogista kokoontumispaikkaa lapsille eikä aikuisille, ellei ollut kirkollisesti suuntautunut. Seurakuntatalolla tuntui enimmäkseen toimivan työttömien soppakeittiö ja äiti-lapsi-piiri. Ei ollut mitään syytä mennä mukaan mihinkään. Koko elämäni oli muualla, niin oli tyttärenikin, joka kävi koulua keskustassa. Kävimme lähiössä vain syömässä ja nukkumassa.
Monotoninen arkemme sujui jokseenkin vaivattomasti, kunnes lähikoulua käyvä poikani pääsi ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä kirjaimellisesti piireihin.


Näinä päivinä lasten vapaa liikkuvuus lähiössä, joka ei tarjoa tarpeeksi ohjattua toimintaa ja jossa harva tuntee toisten lasten vanhempia nimiltä, voi olla riskialtista, jopa hengenvaarallista. Tuntuu pahalta todeta, ettei ihmisiin, ei aikuisiin eikä lapsiin, voi kaikkialla luottaa.
Havainto tuskin tulee yllätyksenä kenellekään muulle kuin kaltaiselleni sosialistiselle haaveilijalle. Kohdatessani kymmenvuotiaiden jengin, joka sai elämämme sekaisin muutamassa viikossa, aloin vahvasti epäillä yltiöhumanistista maailmankuvaani. Huomasin, että olin kasvattanut lapseni luottamaan sokeasti kaikkiin kanssaihmisiin, kirjaimellisesti opettanut, että kaikkien kanssa saa ja pitää leikkiä. Uskoin siihen, että erilaisiin ihmisiin tutustuminen on lapsen sosiaaliselle kehitykselle välttämätöntä.
En koskaan halunnut väittää, että joku lapsi olisi jollekulle toiselle "huonoa seuraa" tai että olisi olemassa joku niin kammottava sosiaalinen leimamerkki kuin "huonosta perheestä". En käyttäisi näitä sanoja vieläkään.
Kun lapseni teki työtä käskettyä ja sai parissa viikossa upouuden kaveripiirin, en enää tunnistanut kasvatuksellista sanomaani.

Olen äiti, yhteiskuntatieteilijä ja satunnainen matkailija. Koulutukseni ja matkojeni johdosta olen oppinut suhtautumaan suomalaiseen lähiömaisemaan lempeästi. Niin moni asia suomalaisissa lähiöissä on suunniteltu ihmistä varten, niin moni sosiaalinen lenkki toimii. Kodit ovat lämmitettyjä, ikkunat ehjiä, suuri osa asukkaista asuu materiaalisessa yltäkylläisyydessä.
En ahdistu ilmiöistä, joista monet ahdistuvat: juopoista, narkomaaneista, kerjäläisistä keskellämme. En ahdistu kuullessani koululuokasta, jossa vähemmistö puhuu suomea äidinkielenään. En ahdistu, jos kuulen, ettei jollakulla ole varaa lähettää lapsiaan harrastuksiin tai että maanantaisin kouluissa syödään tupla-annoksia heikosti ravitun viikonlopun jälkeen. Kaiken tämän olen kohdannut silmästä silmään. Nämä ovat myös asioita, joille yhteiskuntatieteilijä löytää helpon selityksen. Luokka-asemalla ja ympäristöllä pääsee usein helposti pitkälle, kun etsii asioille nimeä. Kulkiessamme leimallisesti "rajuilla" alueilla odotushorisonttimme on erilainen kuin paikoissa, jotka näyttävät ulospäin kunniallisilta ja siisteiltä.
Silloin ahdistun, kun kohtaan ilmiöitä, joille en osaa antaa nimeä. Tai kun paikassa, joka päällisin puolin näyttää rauhanomaiselta, kytee pinnan alla vihamielisyys ja aggressio.
Ahdistuin lasten päiväkotiaikana siitä, etten saanut muiden vanhempien puhelinnumeroita kutsuakseni lapsia synttäreille intimiteettisyihin vedoten. Olen ahdistunut vanhempainilloissa, joissa opettaja ei uskalla mainita ketään lasta nimeltä, vaan puhuu ympäripyöreitä kiusaantuneille vanhemmille, jotka kyräilevät toisiaan. Olen ahdistunut vanhempainvarteissa, jotka noudattavat yksilöllisen asiakaspalautteen kaavaa ja keskittyvät oppimistuloksiin, kun ainoa asia, jonka olisin halunnut tietää, on luokan yleinen ilmapiiri - kuinka lapset tulevat toimeen keskenään.
Lähiö A:n sosiaalinen ongelma ei ollut koulun vika. Monissa muissa paikoissa, joissa on vireämpää paikallistoimintaa, perheet tuntevat toisiaan hyvin lasten aloittaessa koulun. Vika oli ihmisissä, vanhemmissa ja lapsissa, jotka eivät panostaneet siihen, että asuinalueesta voisi tulla edes hatara yhteisö.

On paljon pihapiirejä, joissa ei ole päivällä paikalla yhtään luotettavaa aikuista. Talvisin vanhemmat palaavat töistä vasta pimeän tultua. Väliin mahtuu monta valoisaa tuntia mahtavaa vapautta. Osa lapsista osaa käyttää vapautensa itseään hyödyttäviin asioihin. Kaikki lapset eivät osaa. Se, kuinka suhtaudumme näihin lapsiin, on mielestäni merkittävä yhteiskuntapoliittinen kysymys. Leimaammeko heidät pikkukriminaaleiksi vai ohjaammeko heidät jonnekin, jossa heidän peräänsä katsotaan?
Viime kuukausina olen joutunut vaihtamaan rooliani suvaitsevaisesta hippivanhemmasta ärhäkäksi bulldogiksi. Bulldogin rooli saa verenpaineeni kohoamaan, ihon kihelmöimään ja välilevyn paukkumaan strategisissa paikoissa. En ole koskaan kokenut niin intensiivistä stressiä kuin viimeisten kuukausien aikana lähiö A:ssa.
Yhtäkkiä pojalleni alkoi tapahtua asioita, jotka eivät kuuluneet siihen umpioituneeseen maailmaan, jonka olin yrittänyt luoda. Hän muuttui aggressiiviseksi ja unohti hymyilemisen taidon. Metsissä ja minulle tuntemattomien ihmisten kodeissa tapahtui pikku katastrofeja, jotka olisivat voineet johtaa jonkun vakavaan loukkaantumiseen tai metsäpaloon.
Ainoan kaupan ympärillä oli aina hohdokkaampaa kuin kotona. Hän alkoi jättää puhelintaan kotiin, jotten saisi tietää, kenen kanssa ja missä hän luuhaa. Jos hänellä oli puhelin mukana ja vastasi soittoihini, pystyin äänestä tunnistamaan, missä seurassa hän liikkui. Seurapiirinsä keskellä hän enimmäkseen löi luurin korvilleni siinä pelossa, että tulisin hakemaan häntä kotiin. Häntä kiusattiin ja kiristettiin päivittäin, ja samalla tämä maailma veti häntä puoleensa. Näin tulevaisuuden tuossa poikaporukassa synkkänä. Se tuntui tulevaisuudelta, jonka sisältöön en pystyisi enää vanhempana vaikuttamaan lainkaan. Siihen tuntui kuuluvan olennaisesti aseet, väkivaltapelit, extreme-duudsonit ja yksioikoinen käsitys mieheydestä. Taiteita ei saanut harrastaa. Ainoa sallittu väri oli musta (hätätilanteessa taitettuna harmaalla).
Tuli liian monta iltaa, jolloin jouduin etsimään häntä iltamyöhään pimeässä poliisin numero laukaisinvalmiina kännykässäni. Lähiö A:ssa oli talvi-iltaisin aivan liian pimeää. En koskaan tiennyt, mistä etsiä tai kenelle muulle soittaa kuin poliisille. Kiusaajien kasvot opin tunnistamaan vasta siinä vaiheessa, kun olimme muuttamassa lähiöstä pois.


En halua peräänkuuluttaa visiota "koko kylästä, joka kasvattaa", koska en ole itsekään kasvanut sellaisessa idyllissä. Mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan naapurustoa, joka todella välittää ja katsoo pyyteettömästi kaikkien lasten perään. Silti kaipaan toisenlaista maailmaa, sellaista, jossa kymmenvuotiaat saisivat vielä olla lapsia, jossa heidän ei vielä tarvitsisi muuttua testosteronia pursuaviksi mini-duudsoneiksi, äijiksi tai nenäkkäiksi pissiksiksi.
Alan pikkuhiljaa hahmottaa, missä raja kulkee vapauden ja välinpitämättömyyden välillä.
Lähiö B:ssä aion toimia toisin. Minulla ei ole vanhempana enää varaa olla tutustumatta muihin vanhempiin. Teen sen vaikka väkisin, tahdittomasti heidän puheilleen tuppautuen. Vaikka maailmani on edelleen melko valmis sosiaalisesti, en voi sulkea silmiäni naapurustolta sillä tekosyyllä, etten jaksa tutustua uusiin ihmisiin.
Luottamus muihin alkaa yksinkertaisista kädenpuristuksista ja nimien opettelusta. Kun vanhemmat kohtaavat toisensa yksilöinä, ei pelkästään Nicon äitinä tai Jennan isänä, heitä saattaa helpompaa lähestyä silloinkin, kun on jotain hankalaa lapsiin liittyvää asiaa.

Kysymyksiä hybrideistä

-Äiti, voiko ihminen mennä eläimen kanssa naimisiin?
-No ei voi.
-No jos haluaa?
-Ei voi. Avioliitto on ihmisen keksimä asia, on laissa säädetty, että ihminen voi mennä vain toisen ihmisen kanssa naimisiin. Meillä on tässä yhteiskunnassa ihmisen säätämät lait. Ihminen on pomo, se päättää.
-No jos ihminen tykkää jostain eläimestä, niin eikö silloin voi?
-Voihan ihminen ottaa lemmikin ja pitää sitä kuin perheenjäsenenä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä naimisiinmenon kanssa.
-No jos ne saa lapsia, on jossain Intiassa lehmiä ja hevosia, joilla on ihmisen pää.
-Ei ihminen voi biologisesti lisääntyä eläimen kanssa. Ne solut ei vaan matsaa. Nuo jutut kuuluvat kulttuurien satuihin ja tarustoihin. Niitä sanotaan mytologioiksi.
-Miksi sitten on ihmissusia?
-Uskotko sinä oikeasti tuommoisiin?
-No uskon uskon. Mutta se onkin jännä juttu. Kun ihmissusi puree ihmistä, siitä tulee seuraava ihmissusi.
-Kuinka ne karvat sitten välillä kasvaa ja välillä menee piiloon?
-Ne menee ihon alle silloin, kun ihmissusi haluaa esittää ihmistä.
-Niitten ei siis tarvitse mennä naimisiin keskenään.
-Ei.
-Hyvä homma.

Radanvarren riivatut

8-vuotias Farah Amal Abdi paiskattiin ulos E-junasta Espoon keskuksen asemalla toissapäivänä 12.5.2009, matkalla koulusta kotiin. Joku auttoi tyttöä asemalaiturilla, onneksi reppu oli suojana niin, että vammoilta vältyttiin. Paiskaajaa ja solvaajaa etsitään vielä, HS raportoi.

Isä ja tyttö menivät yhdessä tekemään rikosilmoituksen asiasta ja perhettä haastateltiin tämän aamun Hesarissa. Miettivät, pitäisikö muuttaa lähemmäs koulua, ettei lasten tarvitse enää kulkea julkisissa koulumatkoillaan. Myös kollegani Anna Rastas kommentoi ansiokkaasti tapausta väitöskirjansa haastatteluihin vedoten. Lasten kokema rasismi on yleisempää kuin luullaan. Suurimmasta osasta tapauksista emme koskaan lue lehdistä. Kaikki lapset eivät välttämättä edes kerro vanhemmilleen päivän aikana sattuneista tönäisyistä tai solvauksista. Abdin perhe antoi rohkeasti kasvot myös muille lapsille, jotka ovat joutuneet rasistisen väkivallan kohteeksi.

Kirjoitan tämän muistiin itselleni, etten unohtaisi. Olen kirjoittamassa fiktiota, joka paikantuu juuri pääkaupunkiseudun radanvarsille. Lähijunat ovat levottomampia liikennevälineitä kuin bussit, niissä joutuu kohtaamaan enemmän toisia. Muistan entisestä elämästäni tapauksia, kun afrikkalaisille perheille huudeltiin julkisissa, mutten ole koskaan kuullut tai nähnyt aiemmin, että aggressio kohdistuisi yksin matkustavaan, puolustuskyvyttömään lapseen. Tämä ylittää ymmärrykseni ja saa aikaan syvän häpeän tunteen. Jotain vastaavaa olisi voinut tapahtua myös täällä provinssissa, kyse ei nyt ole paikasta. Mutta tästä maasta ja kansasta haluaisin sanoa taas valitut. Onko täällä joku riivaus päällä?

Enkeleitä on sekä islamissa että kristinuskossa. Sen verran uskovainen olen, että uskon lasten tarvitsevan koulutielleen jokainen oman enkelin. Tuntuu vain, että enkeleitä enemmän tarvitsemme toisiamme, tai että ensimmäinen enkeli onkin kanssamatkustaja, ihminen, jolle on annettu silmät, korvat, sydän ja hyvät hoksottimet puuttua välittömästi lapseen kohdistuvaan pahaan.

Ekologinen telkkari?

Lapsi kysyy, tuleeko joltain kanavalta ekologisia tai luomuja TV-ohjelmia, joita myös steinerkoululaiset saisivat katsoa.

Pistipä pahan. En osannut vastata. Jos joku osaa auttaa tässä, opettelen leipomaan spelttikeksejä ja vien hänelle rasiallisen.

Nappikauppaa

Kaikista maailman asioista poikani on alkanut keräillä nappeja. Pieniä, suuria, kiiltäviä, mattapintaisia, muovisia, metallisia - anything goes. Steinerkoulussa pojat seurustelevat välitunneilla nappikokoelmiensa välityksellä. Moni on saanut mummoilta arvokkaan kokoelman, toiset taas ovat etsineet aarteita kirpputoreilta tai alan liikkeistä.
Olen iloisesti ällikällä päähän lyöty. Hän on saamassa lapsuuttaan takaisin!
Kun itse olin pieni, sain Maire-mummon luona Kangasniemellä leikkiä hänen nappikokoelmallaan siinä vaiheessa, kun kaikki muut aktiviteetit oli käyty läpi. Yleensä siirryin nappeihin valokuvalaatikoiden ja Karjala-kirjojen jälkeen. En saanut niistä suuria kicksejä koskaan. Niin poispilattu olin, kiireisen maailman kyllästämä.
Mummoni oli tehnyt pitkän uran osuuskaupan kangasosaston hoitajana ja ompeli myös paljon itse. Äitini ei enää keräillyt nappeja systemaattisesti, olimme siirtyneet siinä vaiheessa valmisvaatteisiin, joita heitettiin liberaalisti pois nappeineen kaikkineen. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään kerätä jotain niin arkista. Kymmenvuotiaana keräsin Dallas-sarjaan liittyvää kamaa, Pamelan ja Bobbyn kuvia. Kaikki asiat, jotka todella kiinnostivat minua, liittyivät jotenkin Yhdysvaltoihin tai Britanniaan. Nyt mietin, elinkö koskaan todella siellä, missä asuin. Huomasinko koskaan pieniä asioita ympärilläni, olisinko ilahtunut jostain niin mitättömästä kuin napeista?
Poikien tapauksessa keräilyn kohde voisi olla mikä tahansa, vaihto ja jakaminen on tärkeintä. Napit kulkeutuvat kodeista toisiin, niitä tutkitaan tarkkaan, niistä voi keksiä tarinoita. Ne mahtuvat pieneen tilaan, eivät pidä suurta meteliä itsestään, niiden kanssa voi leikkiä kaikkialla. Kuka keräilyn kohteen on keksinytkään, haluaisin ojentaa hänelle innovatiivisuusstipendin. Hänelle haluaisin sanoa, vaikka hän jo sen hyvin tietää: On olemassa maailmoja, jotka eivät ole brändättyjä lainkaan, ja meidänkin yltäkylläisyyteen tottuneet lapsemme voivat vielä tässä maailman ajassa saada itselleen pieniä paloja niistä.
Maire-mummon nappirasia oli monikerroksinen, siinä oli paljon lokeroita. En tiedä, onko se tallella jossain vielä. Jos se löytyisi, meille koittaisivat onnen päivät.

Miksi tämä blogi?

Tähän blogiin kerään kirjoituksia lukemisesta, kirjoittamisesta ja opiskelusta eri elämän vaiheissa. Kymmenvuotias poikani kutsuu minua kouluhulluksi, koska viime aikoina emme ole puhuneet paljon muusta kuin koulusta. Monien sattumusten summana päädyin hakemaan hänelle paikkaa kesken lukuvuotta steinerkoulusta. Hän on paraikaa harjoittelemassa uuden koulun käytäntöjä, lopullinen päätös tehdään parin viikon päästä.

Tunnen steinerpedagogiikkaa jonkun verran, koska lasten ollessa pieniä opiskelin höyrypäisenä kaikkea steinerkouluihin, antroposofiaan ja sen sisarliikkeen teosofiaan liittyvää. Uskoin sen suuriin linjoihin täysillä ja taidan uskoa edelleen. Lapset ovat olleet steinerpäiväkodeissa Tanskassa ja Suomessa. Muistan edelleen lämmöllä odenselaisen luomuviljelijän juureskärryt tarhan edessä perjantai-iltapäivisin - tarkoitus oli ostaa viikonlopun ruoat suoraan tuottajalta ilman välikäsiä ja pakollista visiittiä automarkettiin. Hyvä ajatus, vaikka marketissa käytiinkin.

Näkisin, että suomalainen peruskoulu käy murrosvaihetta ja kriittisten perheiden määrä tulee kasvamaan - me emme kaikki mahdu peruskoulun tarjoamiin malleihin oppimisesta ja siitä, mikä olisi ihmiselle hyväksi. Olen seurannut kiinnostuksella Fenix-koulun ja kotikoulujen rantautumista Suomeen, tunnen myös perheitä, jotka ovat valinneet kristillisen vaihtoehdon. Meille ainoa mahdollinen vaihtoehto on steinerkoulu, joka ei tunnusta yhtä uskoa, mutta tarjoaa kuitenkin turvalliset, jopa perinteiset puitteet oppimiselle. Tämä vuonna vietetään ensimmäisen Waldorf-koulun 90-vuotisjuhlaa. Siis pedagogiikka ja Suomi ovat jokseenkin samanikäiset.

Olen tehnyt töitä aikuisten maahanmuuttajien parissa, joista kaikki eivät ole päässeet lapsina ja nuorina lainkaan kouluun. Heidän mahdollisuutensa tukea omien lastensa koulunkäyntiä ovat ymmärrettävästi heikot, kodin ja koulun vuorovaikutus saattaa jäädä minimaaliseksi. Suuri osa alakoululaisista tarvitsee nykyjärjestelmässä päivittäistä vanhemman tukea läksyissä; ei riitä, että kysyy perinteiseen tyyliin, onko läksyt tehty. Oppikirjojen sirpaleisuus vaatii, että vanhempi istuu vieressä (joskus tuntitolkulla) ja tarkistaa, onko lapsi ymmärtänyt tehtävänannon oikein. Nyky-Suomen arkitodellisuudessa ei voida olettaa, että kaikki vanhemmat osaavat lukea tehtäviä lapsiaan paremmin. Vain murto-osa kouluista -isojen lähiöiden monikulttuuriset koulut - ovat valmiita joustamaan ja keksimään uusia käytäntöjä korvaamaan vanhemman ohjaavan läsnäolon.

Tunnen myös monikielisiä ja -kulttuurisia maahanmuuttajaperheitä, joissa sekä aikuiset ja lapset puhuvat, lukevat ja kirjoittavat sujuvasti neljää-viittä kieltä. Omat lapseni ovat asuneet osan elämästään ulkomailla ja siksi menettäneet osan niistä äidinkieleen liittyvistä virikkeistä, joita Suomessa koko ikänsä lapset ovat saaneet. Kaltaistemme perheiden lapset oppivat eri lailla, heidän kokemuksensa maailmasta on erilainen kuin paikallaan pysyneiden. Opettajilla ei ymmärrettävistä syistä riitä resursseja kaikkien perheiden kielitilanteen kartoittamiseen, mutta peruskoulun opetussuunnitelmissa on jotain vialla, jos oletetaan, että kaikkien kuuluisi kehittyä lukijoina ja kirjoittajina samaan tasaiseen tahtiin.

Meillä on kaikilla, sekä aikuisilla että lapsilla, oikeus lukea ja kirjoittaa niin hitaasti kuin meille on luontevaa tai sopivaa. Steinerkoulussa lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että lapsella on pään lisäksi kädet - kaikki oppiminen ei perustu teksteihin, on muitakin ulottuvuuksia, aisteja, elämyksiä, tapoja tehdä maailmaa merkitykselliseksi.

Tässä blogissa mietin monikielisyyttä, - kulttuurisuutta, erilaista oppimista, elinikäistä oppimista ja lukemisen ja kirjoittamisen tutkimista antropologisesta "outouttavasta" näkökulmasta. Shivanin keittiö jatkaa hörhölinjallaan kommentoimalla viimeaikaisia kulttuurituotteita, täällä kirjoitan enemmän asioista, joiden ympärillä työskentelen päivisin.