Tänä syksynä tein sen, mitä olen jo pari vuotta suunnitellut, lähestyin ortodoksista kirkkoa aikeenani luopua luterilaisen kirkon jäsenyydestä ja liittyä siihen. Ilahduin kesällä, kun huomasin, että Tampereen seurakunta lupasi järjestää ihan katekumeeniopetusta.
Kävin tunnollisesti jokaisen neljä sessiota, jokaisella koin saavani sielulleni ravintoa aivan eri tavalla kuin joskus riparilla. Eihän näitä kahta kokemusta voi suoraan verrata toisiinsa, aikuisten vapaaehtoisella kurssilla motivaatio on korkealla ja moni on jo opiskellut kirkkoon liittyviä asioita yksikseen vuosikausia.
Suurkiitos isä Markulle, isä Heikille ja kanttori Mariannalle! Viisaista ja rikkaista opetuksista jäi sanan nälkä. Olen sitä mieltä, ettei pelkkiä vigilioita ja liturgoita seuraamalla voi täysin päästä ortodoksisuuden sisälle, vaan jotain muutakin on tehtävä, tutustuttava, opiskeltava. On löydyttävä tila kysyä tyhmiäkin kysymyksiä.
Nunna Kristodulin tekstit ovat olleet minulle toistaiseksi tärkein kirjallinen ikkuna ortodoksiseen elämään ja kulttuuriin. Aloitin hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihtokirjasta Taivas alkaa maasta. Tämäntyyppistä maailmanpoliittista pohdintaa olen kaivannut, syviä ajatuksia sodasta ja rauhasta. Minua kosketti nunna Kristodulin perustelut Suomeen takaisin muutosta: hän koki Balkanin tilanteen henkilökohtaisesti painostavana kreikkalaisessa nunnaluostarissa asuessaan, ja koki myös, että yhtäkkiä häntä pidettiin poliittisesti arveluttavana pohjoismaisena tasa-arvoajattelun (myös sukupuolten välisen) kannattajana, jopa mahdollisena vakoojana. Sain myös paljon irti Suvi-Annen ja Kristodulin välisistä keskusteluista naisten kauneudesta ja julkisuuden ulkonäköpaineista. Lähdin kirjoittamaan omaakin fiktionaalista tekstiä heidän keskustelujensa inspiroimana.
Vietin kirjeiden parissa monta iltaa ilakoiden, ihmetellen, nautiskellen. Niitä ei voinut ahmia tyypilliseen tapaan, vaan ne vaativat hengittävää lukutekniikkaa. Nyt on menossa Kristodulin kirjoittama muisteluteos Arkkipiispa Paavalista (jota olen myös maistellut jo viikon päivät) ja odottamassa on vielä Rukouksen virta. Koen aivan ihmeellisenä sen, että luen hänen kirjojaan hitaasti, kun yleensä ahmin pakonomaisesti kirjan illassa. Tällaisesta lukutavasta ei yleensä jää paljoa käteen. Nunna Kristoduli on auttanut minua muodostamaan uudelleen suhdettani sanoihin ja lukemiseen. Siksi toivonkin, että Kristodulin kirjallinen tuotanto jatkuisi yhtä tuotteliaana kuin viime vuosina, että hän jatkaisi kuulaisuustehtäviään juuri tällä muitakin kuin jo kirkon sisällä vaikuttavia ihmisiä hyödyttävällä ja ilahduttavalla tavalla.
Isä Mitron teksteihin olen toistaiseksi vain tutustunut hänen sanakirjansa kautta. Tekstit ovat äärimmäisen informatiivisia, nehän ovat kooste vuosien varrella Aamun Koitto-lehdessä julkaistuista artikkeleista ja palvelevat täten sekä jo ortodoksisia että ortodoksiasta kiinnostuneita lukijoita. Mitron teksteissä karjalainen kansanperinne nousee arvoon arvaamattomiin. Tiedollisesti Mitron teksteistä saa ehkä enemmän irti kuin Kristodulin, mutta Kristoduli on filosofisempi. Hän jättää enemmän tilaa lukijan omille pohdinnoille ja marginaalimerkinnöille.
Pieni Suomi on todella kunnostautunut ortodoksisessa hengellisessä kirjallisuudessa, ottaen huomioon yhteisön pienuuden. Esimerkiksi Tito Collianderin tekstejä on käännetty monille eri kielille ja niihin viitataan laajalti kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Kristodulin teksteissä näen heti kansainvälisen potentiaalin; olisi suorastaan harmi, jos ne eivät matkustaisi maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti