Liityin viime viikolla huumorimielessä Facebook-ryhmään "Vihreät vassaripaskat", joka perustettiin kommentoimaan jyväskyläläistä opiskelijapolitiikkaa, erityisesti sen oikeaa siipeä. Tuhatkunnan opiskelijapoliitikko Hennariikka Andersson oli ilmaissut kypsän aikuismaisesti mieltään ryhmänsä epäreilusta vaalitappiosta ylioppilaskunnan vaaleissa, ja sai aikaan kokonaisen "vassaripaskojen" kansanliikkeen. Rapatessa roiskuu. Eikä tuo ollut vielä kovin rankka statement. Jos esim. katsoo, mitä jo feidautunut kokoomuspoliitikko Viivi Avellan on möläyttänyt julkisuudessa, Hennariikka on vielä salonkikelpoinen suuvärkkinsä kanssa.
Alma materin eduksi mainittakoon, että sen nykyinen opiskelijakanta vaikuttaa entisaikoja valveutuneemmalta. Kampuksella kävellessä aistii punavihreän aktivismin pesäkkeitä ehkä tiheämmin kuin vaikka Tampereella. Osittain elämyksellisyys tosin johtuu siitä, että Jyväskylässä on erillinen kampus, jonne ei ulkopuolisilla ole niin usein asiaa. Opiskelija-aktivistin tunnistaa sellaisena jo kaukaa. Iso humanistinen tiedekunta tuo kampukselle oman charminsa. Humanisteissa on enemmän rastapäitä ja kehitysmaa-aktivisteja kuin esim. yhteiskuntatieteilijöissä, jotka pian löytävät teoreettisen kyynisyyden ja mustat vaatteet aseeksi turhaa aktivismia vastaan. Nykyaikana erityisesti humanistin on vaikea olla porvari, jos isi ei maksa. Hennariikan isi maksaa, mutta tyttö ei taida olla humanisti.
Ysikytluvulla alma materissa, kuten varmasti muissakin maan yliopistoissa, oli erityisen epä(puolue)poliittista, ja politiikkaa puhuttiin, jos puhuttiin, lähinnä Kauppakadun approa suoritettaessa. Muistan jotkut bileet, joissa jouduin sanaharkkaan kokoomuspoliitikon kanssa, joka kutsui minua (varsin ystävällismielisesti) meloniksi. Jälkikäteen olin jopa mielissäni kutsumanimestä, siinä ei ollut mitään loukkaavaa särmää. Me olimme ympäripyöreitä nössöjä. Ainoat kunnon riidat sai opiskelijabileissä feminismistä, eikä silloinkaan kukaan ottanut vakavasti tyyppiä, jolla oli pitkä hame, tukka ja maatuskahuivi.
Lempinimi on jäänyt elämään omaa elämäänsä mielessäni ja myös joissain kirjoituksissani. Jos joku muu jaksaisi paloitella, söisin mielelläni vesimelonia aamiaiseksi päivittäisenä muistutuksena siitä, mitä tarttis tehdä sen sijaan, että kirjoittaisi blogiin tekemättä jättämisistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti